1.
Nimetön niemi.
Kerran illalla Kalevan kansa saapui niemehen nimettömään, matkan vaikean vaivoistansa yöpyi rannalle Iepäjämään, sytytti savunsa saarelmalle, tulensa niemyen nenähän toi, levitti lehviä kuusten alle, louhten lomahan majansa loi.
Vaan kun aamulla päivyt koitti valaen vesille kultiaan, kummun kuusessa peippo soitti, kukahti käkönen oksallaan, silloinpa heraksi heltyi mielet, sulipa hymyhyn partasuut, silloin helkähti sydänten kielet, humahti laaksojen laulupuut.
Juuri kaivaten maata moista lähteneet oli kulkemaan tuolta he Aasian alkukoista, otava, aurinko oppainaan: maata kaivaten, kussa senki luonto luontoa omaa ois, kussa Kalevan heimon henki korven honkien humussa sois.
Kohta tietäjä lyylin laittoi, saneli pyhäksi salmen suun, kummun kuusesta oksat taittoi, julisti vuorella jumalan puun, lepikön aitasi hiiden haaksi, asuma-ahoksi vainajain, nimitti niemyen Suomenmaaksi Ukolle uhreja teurastain.
Näinp' on riemulla Kalevan kansa tuhanten järvien maahan jäi, aneli onnea Ahdiltansa, palui palkkoja metsältäi, saarten salmihin verkot heitti, syvälle korpehen vipunsa vei, paaden kourussa kalansa keitti, kaupin tuntenut kaluja ei.
Vaan kun iltasin kumpuloilla päivän laskua katseltiin taikka erässä nuotioilla otavan sarvia outeltiin, silloinpa helisi kannelkielet, kautta kumpujen soitot soi, silloin sankarit vakaamielet sormet sormien lomihin loi.
Silloin loihtuja, laulelmoita partahuulilta humisi vaan, alkusyntyjä syviä noita, peruja kansojen kehtomaan, Vipusen virsiä, satuja Sammon, lovessaskäyntejä loihtijain, kuvia kummia Kalman kammon, ituja Tuonelan tutkelmain.
Luonnon lapsena kasvoi kansa, nukkui honkien huountaan, uneksi uudesta onnestansa, heräsi aaltojen loiskinaan: huuhtia raaten, kaskia kaaten voimoa elämän nisistä joi, metsän Mielikin povella maaten luonnon luottehet kuulla voi.