Siellä, suojana hongan juuri taivon tähtöset päällä pään, kasvoi Suomen sukuni suuri, yleni henki heimon tään. Kuuhut kulki taivahalla kuusten lomitse kurkistain, kansa kasusi kuusten alla, poimi hetkien helyjä vain.
2.
Suur-Suomi.
Koittipa vihdoin Väinämön aika, Suomeni sankari-aika, tietojen, taitojen, taikojen aika, laulujen, urhojen aika, jolloin suur' oli Suomen valta, laaja laulun ja soiton maa, Vienan päältä ja Valdain alta Suvannon suurten vetten taa, jolloin Suomeni kansa sorja ollut ei lännen, ei kaakon orja, jolloin Kalevan kalpa löi ja leimusi tietäjän taika.
Kauas valliten merta kahta Perman purret kulki, kauas kaartaen Pohjanlahta Kainuu satamat sulki, loitos Karjalan kannel kaikui, kauas kantoi Jäämin jous, Taarashuutoja rannat raikui, missä Yösalon purret sous: silloin suur' oli Suomen kansa, Suomen leijona voimassansa, silloin heimoni kunniaa koko Pohjola julisti julki.
Josp' ois astunut silloin miesi, kansani yhtehen tuonut, temmannut miekkasi, rastinut tiesi, valtasi vaajat luonut! Josp' ois Väinämö harmaapäinen silloin tarttunut valtikkaan taikka lähtenyt Lemminkäinen sukunsa suurena kulkemaan, noussut heimonsa herttuaksi, veljeskansojen kaitsijaksi, Väinän rannoilta Ruijan suulle torvien soida suonut!
Vaan ei kutsua kuullut kansa, kaikunut torven tahti, Väinämö soitteli kanneltansa, impiä ajeli Ahti, eip' on astunut silloin miestä Suomen onnea ohjaamaan, kansa ei tietänyt Kalevan tiestä, veli ei tuntenut veikkoaan: Perman rannalle Norja nousi, Väinän virtoja vieras sousi, Kainuun hautasi kansojen yö — vaipui heimoni mahti.
3.
Ukon juhla.
Tullut oli koolle kansa tuomaan toukouhrejaan vetten, vaarain partahilta kautta suuren Suomenmaan, tullut oli nuori, vanha vakkojansa tuomahan, pyhän Päivävuoren päällä Ukon maljan juomahan.