Jotakin tehdäkseni ja toteuttaakseni jo vuosi sitten aikomaani suunnitelmaa, olen haalinut käsille joukon vanhoja runokokoelmiani, varsinkin niitä, joissa luulen nyt päättymäisillään olevan ajanjakson selvimmin kuvastuvan. Työ on koneellista, mutta ainoaa, mitä voin tehdä nykyään. Tahdon niiden avulla tämän Vapauden kirjan puitteissa antaa kuvan kansamme valtiollisesta kamppaelusta viimeisen parinkymmenen vuoden vieriessä ja samalla siitä muutoksesta, mikä sillä aikaa on sen sielussa ja meidän käsityksessämme siitä tapahtunut.
Sekin on osa sitä sisäistä kansallista tilintekoa, johon tämä aika on näiden rivien kirjoittajan, samoin kuin epäilemättä kunkin meistä pakottanut.
Ne ovat vain erään aikalaisen pieniä reunamuistutuksia, siihen toiseen ja suurempaan tuomiokirjaan, jota isänmaan ja maailman ajantieto kerran on pitävä näistä vuosista, näistä päivistä, viikoista ja kuukausista. Eikä vain ajantieto, vaan myöskin runous, sillä jos onkin totta, että "maailmanhistoria on maailmantuomiota", on vielä enemmän totta, että maailmanrunous tuomitsee historiankin. Niin korkea ei ole tämän kirjan tarkoitus. Se tahtoo vain palauttaa mieliin, mistä me pari vuosikymmentä sitten lähdimme tähän tullaksemme, mitä me olemme matkallamme kokeneet ja minkä henkisen taipaleen tällä välin suorittaneet.
Ja tästä eteenpäin? Olkoon Ajatar meille edes hiukan armollisempi!
Helsingissä, 15. III. 18.
Eino Leino,
I
Tyyni myrskyn edellä
Kevätkantaatti.
Terve päivä pohjolahan, terve Suomehen suvinen aika, terve lepikot lehtimaan, kullan käköset helkkymään, terve lämpimät lounatuulet, lemmen tuulet tuoksumaan, veret sinertämähän, maat vihertämähän, taivahan auteret tanhuamaan!