Jospa tämä edes olisi viimeinen kerta!
Kyllä, meidän eläessämme. Kyllä, ehkä jälleen sadoiksi vuosiksi, tuhansiksi vuoksiksi, mutta ei viimeinen kerta. Sillä tämä kansa tunnetaan siitä, että se kavaltaa, ja tämän heimon henki siitä, että se pettää isänmaansa ja tekee liiton vaikka pimeyden herran kanssa, jos se vain siten luulee voivansa kostaa niille, jotka ovat sitä korkeammat ja valoisammat.
Tämä kansa ei siedä mitään eikä ketään itseään suurempaa. Se on taituri vihassa eikä rakkaudessa, sillä se ei voi rakastaa muita kuin itseään ja omasukuista. Jos minulle viimeisellä hetkelläni sanotaan, että tällä niemellä asuu kansa, joka ei ole velisurmainen, ei salavihainen, ei naapurikateinen, niin silloin voin minä hyvällä syyllä silmäni ummistaakin, sillä silloin tiedän minä, että Suomen kansa on kuollut, eikä minua eikä meitä muita tarvita enää. Silloin asuu vieras heimo siellä, jonka kanssa ei minulla eikä minun runoudellani ole enää mitään tekemistä.
Ja jos minä kuulisin joskus koko tämän yhtä velisurmaisen maailmansodan päätyttyä, jossakin toisessa, onnellisemmassa olomuodossa, että oli maanpäällä enää vain viimeinen ihmispari, mutta nyt ei ole enää kuin yksi ihminen, omassa autiossa, mitattomassa, epäverrannollisessa suuruudessaan, niin varmaan hymyilisin vain katkerasti ja kuiskaisin hiljaa: "Hän on suomalainen".
Enkä erehtyisi.
Kirjoitin marraskuun "punaisen viikon" päätyttyä: "Tämän kansan sielussa asuu villipeto, joka irralle ja itsenäiseksi päästyään voi käydä vaaralliseksi myös ihmiskunnan yleiselle kulttuurille, mikäli sitä on sen käpälien ulottuvissa".
Nyt se pääsi! Nyt se itsenäistyi! Ja nyt se raivoaa kuin villipeto ja tuhoaa kaikki mielettömässä, punaista näkevässä murhanhimossaan.
Kirjoitan tätä unettomana, ahdistavana yönä, jolloin pahaenteiset laukaukset yksinäisiltä kaupunginkaduilta korvaani pamahtelevat ja kukaties kuinka monen vapauden marttyyrin tai rauhallisen kansalaisen veri jälleen Suomen kuutamoisia hankia kostuttaa. Olen miettinyt tätä näinä pitkinä, loputtomina päivinä, näinä verkkaan vierivinä, alituisen ja yksitoikkoisen kauhun viikkoina, siksi kuin olen tuntenut itseni idiootiksi ja viimeinenkin järjellinen ajatus on aivoissani seisahtunut. Ja samalla olen aivan erikoisessa määrässä tuntenut tämän heimon henkisen läsnäolon.
Sillä onhan tämä hulluutta! Onhan tämä täydellisintä tylsämielisyyttä, sitä samaa, mikä Gallen-Kallelan "Velisurmaajan" silmästä meitä vastaan niin outona ja omasukuisena tuijottaa.
Mitä oli marraskuun "punainen viikko" tähän verrattuna? Vain pieni yhteisharjoitus, vain viaton paraati ennen ratkaisevaa taisteloa…