Kaleva, kuuluisa kuningas, näki jo turmansa tulevan, sinkosi sanan salaman päästä pitkän linnansillan: "Nousemme norosta kerran, alta turpehen tulemme!"
Sortui jo sorahan linna, kera kaatui kansan kaiken, Auringon heleän heimon, juuren, juuttaman jumalten.
Vuossadat samosi, kukki kummulla viherjä viita, nurmi peitti nukkuvaiset, turve turpehen alaiset, vain joku kävijä outo kuuli kummia sanoja maasta muinen mahtavasta, kansasta perillä Pohjan, joka uskoi Aurinkohon yönkin yltyvän uhalla, kesähän keskellä kinosten, mahtihin manalle mennen.
Kansan kannel jäi jälelle liki suuren Suomen linnan, alle kuusen kukkalatvan, päivänpuolelle mäkeä.
Tuo päreä Päivän poika kulki tietä kuusipuista, istahti ilokivelle, käänti kanteleen kätehen: "Siis mitä minulle kerrot, soitto menneiden kesien?"
Puhui kannel puusta tehty: "Kerron itsesi ihanan, laulan sulle Päivän laulun."
Tuo päreä Päivän poika, pani sormet soittamahan, laaja laikkui Väinön laulu, virsi Auringon virisi; kuni soitti Päivän poika, sini sankarit heräsi, loimusi väkevä loihtu, kummut kuolleiden kumisi.
Tuo päreä Päivän poika se vielä enemmän soitti, kilvet maan alta kilahti, kalvat kalskui Tuonelalta, nousit maasta maan-venyjät, tulivat turpehen alaiset, sulhot hirnuvan hevosen, neitsehet heleän helman.
Tuo päreä Päivän poika sekä soitti että lauloi, lakosi viherjä viita, siirtyi sammal vuossatojen, pyhät kaartui pylvähistöt kantta taivahan tavaten, seisoi seinät Suomen linnan kuin pielet pihalla Luojan.
Kaikui mahti maan povesta:
"Nyt me nousemme, tulemme,
nyt on hetki Päivän heimon!"