Suomen linna.
Turja, tuulien kuningas, puki päälle vainopaidan, suki varsansa valion, huuti heimolle vihurin: "Hoi, miehet, ulos urohot, läkkän kaikki katsomahan Suomen peltojen periä, liepeitä Suvannon linnan!"
Pakkanen, Puhurin poika, iski kahta kämmentänsä, tempasi teräskurikan: "Siispä saamme nyt tapella!"
Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmalle noin nimesi: "Viel' älä liikoja iloitse, eessä on tuhannet turmat!"
Toki suorivat sotahan nuo sulhot sumean Pohjan, sata kuuraista urosta, tuhat miestä tuurallista; kussa kulki Turja tuima, kypärät kyventä iski, raaka raikui Talven taika, soi säilät revontulien.
Se oli suuri Suomen linna, Kalevan kuningaslinna, alla kuusen kukkalatvan, päivänpuolella mäkeä.
Kaleva, kuuluisa kuningas, itse istui ikkunassa, näki saartavat salamat, lausui päästä pöytälaudan: "Vainovalkeat palavi etäisellä Pohjan puolla!"
Liikkuvat liki jo linnan nuo peikot pimeän Pohjan, katselevat, kuuntelevat, sydän on sisälle syöstä: "Kaikki on unessa kansa, surma Auringon suvulle!"
Routa, ruhtinas nevojen, nuoremmille noin nimesi: "Saattavat salata meiltä miehiänsä, miekkojansa!"
Toki ryhtyi rynnäkköhön tuo väki väkevän Turjan, vinkuivat Vihurin nuolet, paikkui Pakkasen kurikka, kovin lauloi Lappi laaja, Halla harmaja saneli, murtui muurit Päivän lasten, linna Auringon aleni.