Vaikk' on sen astala armain aura, kun lyö sen kalpa, ei kansat naura, kun sarkasankarit ryhtyy ryntöön, käy ketjuun jääkärit niinkuin kyntöön, ja kaikki kaikuvat kirkonkellot, kun kutsuu maamiestä kuolon pellot.
On kunnon, kunnian tiestä selko, kun tiedon alku on Herran pelko, lain mahti maanpatot laumat murskas, työ, rakkaus vankkumaton, vanhurskas kuin ristiretkien rautaratsaan tai Siinain vuorelle pilvenpatsaan.
Se soip' on vuossadat kansan suulla mi kuultiin kummalla toukokuulla: on Vapaus saapunut valtaviirein, se maahan marssii jo joukoin kiirein, sen torvet raikuu, sen rummut jyskää, kuin myrsky rykmentit eelleen ryskää.
Nyt nousee kiitokset kansan hartaat, kun välkkyy väljemmät vetten partaat, jo nurmi nousee, jo viita lehtii, nyt armain, ah, suvi Suomeen ehtii, ja niinkuin unta me näimme lassa maa seisoo sankaripurppurassa.
Sen henki heilivi aikaa nuorta, sen kanta kalskuvi alkuvuorta, ei järky Jäämeren myrskyin myötä, sen uhmaa urhous tundran yötä, miss' saartaa Aasia ankarinna, on lännen lukko, on Suomen linna.