Mieli palaa menneisiinkin. Sattuma toi käsiini eräänä päivänä omituisen valokuvakokoelman. Se oli saatu santarmien arkistosta. Ottaessani käteeni ensimäisen niistä, neljäsosa-arkin kokoisen kartonkiliuskan, ja vilkaistessani siinä oleviin kolmeen valokuvaan, kaikki samasta miehestä: syrjästä, edestä ja koko kuva, vihlaisi sydäntäni ilkeästi. Sillä kenenkä jyrkkä ja taipumaton naama katsoi siitä vastaani? Kyösti Vilkunan. Hänen pohjalaisilla, syväuurteisilla körttiläiskasvoillaan oli taipumaton, synkeä ilme, ja vapisemattomalla kädellä oli hän piirtänyt nimensä santarmin osoittamaan paikkaan sekä painanut sormenjälkensä asianomakseen kohtaan. Lipussa oli satojakin sarakkeita, joissa oli lueteltu kaikki, mitä miehestä kysellä saattaa, isät, äidit, puolisot, lapset, veljet, tuntomerkit, uskonnot ja muut. Tarkkaan oli saatana tässä merkinnyt saaliinsa kirjoihinsa. Tuo kuva oli lähtemättömänä mielessäni enkä voinut olla muistelematta sitä merkillistä elämän kaarta, jonka ystäväni oli muutaman viime vuoden kuluessa suorittanut. Ja kun eilen aamulla tein ylös nousua ja ihastelin Suomen vapaata sinistä taivasta, katselin Suomenlinnan huipulla liehuvaa vapauden ja Suomen vallan tunnusmerkkiä, soikin äkkiä ovikello: sisään astui Pohjois-Pohjanmaan rykmentin I:n pataljoonan konekiväärikomppanian vääpeli Kyösti Vilkuna, teki rintaman ja antoi raportin: "Järjestys ja luteerilainen meno on palautettu maahamme." Me löimme kättä ja meillä oli äänessä pieni arka värähdys, kun uskalsimme sanoakin jotakin. Onhan ihmeellistä näinä aikoina ja tällaisten seikkailujen jälkeen tavata ystävänsä hengissä.

Toisenkin valokuvan näin samalla kertaa ja niistä katsoi vastaani kiinteä mies, jonka siveellistä rohkeutta eivät santarmien konstit olleet lannistaneet. Täytyi ihan hieraista silmiään, puristaa kättään ja kysyä: onko tämä mahdollista? Sillä tuo santarmien vanki ei ollut kukaan muu kuin Karjalan ja koko Suomen nuori sankari Aarne Sihvo, nykyään arvoltaan eversti Suomen armeijassa. Totisesti! Ihmeellisten kohtaloiden kautta on Suomelle kuluneina pimeinä vuosina kasvatettu miehiä, joilla nuoruudesta ja maineen puutteesta, ulkonaisten etujen köyhyydestä huolimatta on ollut suuri ja kauas kantava, oikeaan osuva kansallishistoriallinen näkemys ohjaajanansa sekä voimanansa, jotka ovat miesten tavoin uhranneet kaikkensa ja vihdoin voittaneet. Kun seisoin eräänä ihana Helsingin asemalla odottaen Aarne Sihvon saapumista ja näin syrjästä hänen vartalonsa, hänen everstin merkkinsä sekä kuulin sen sydämellisen ja riemukkaan suosion, jolla kansanjoukko häntä tervehti, niin silloin tunsin hänen santarmivalokuvaansa muistaessani, että suurin ja voitokkain osa isänmaani historiaa mahtuu tuohon valokuvan ja everstin tähtien väliin. Se kaari alkaa alhaalta, syvästä masennuksen ja orjuuden alhosta, mutta se on noussut nopeasti eikä ole vielä läheskään korkeimmallansa. Jatkukoon se kohti autereista ja onnellista tulevaisuutta.

Ja kun vihdoin eilen Kyöstin taskusta kaivautui esiin valokuva, jossa oli ikuistettuna niiden miesten kasvoja, jotka hän aikomaan lähetti Saksaan läpi santarmien ja Enehjelmin kynsien ja jotka nyt olivat olleet suorittamassa sitä työtä, joka merkitsi sekä heille että meille elämää ja vapautta, astui jälleen uudella voimalla mieleeni jääkärien parvi. Erikoinen ja valtava on se kiitollisuus, jota suomalaiset, nekin raukat, jotka pilkaten aikoinaan heihin suhtautuivat, jääkäreitämme kohtaan tuntevat. Parhailla sanoillani tahtoisin sen heille tänä juhlapäivänä tulkita, kättä ojentaa ja lausua: terve miehet ja sankarit! Käden puristus kourastanne on tavalliselle kansalaiselle korkein kunnia. Milloin ikinä Suomen vapaus vaaraan joutuu, silloin kasvakoon jäljistänne uusi jääkäripolvi, joka tekee työtä raudalla ja verellä, miehen urhoudella ja isänmaanrakkaudella, joka ei punnitse ja arastele, vaan ylpeästi heittää miekkansa vaakaan. Kasvakoon ryntäyskypäräinne alla todellinen roomalainen henki, että perustaisitte keskuuteemme kultaisen legionan, raukkamaisuuden ja pelkuruuden ikuiseksi tuhoksi!

* * * * *

Riemumielellä tervehdimme teitä siis, te valkoiset soturit! Nämä keväiset päivät, jolloin aurinko lämmittää karua maatamme ja tuuli rupeaa humisemaan leppoisasti arpovien puitten oksissa, ovat Suomen kansalle ijäisesti muistettavia. Koko luonto rupeaa elämään, maamies kiiruhtaa auransa ääreen, nostamaan kotiansa tuhasta ja kylvämään siementä peltoon, että uudet elämän mahdollisuudet jälleen tulisivat turvatuiksi. Ja kun pian taas viikot vierähtävät ja kukkean kesän keskuudessa kajahtaa suvivirsi, rauhan siunaus rupeaa jälleen parantamaan iskettyjä haavoja, silloin oikeutetulla ylpeydellä muistakaa ja itsellenne todistakaa: tämä on meidän ansiotamme! Rauhan hinta on veriuhri, jossa asuu ihmiskunnan ja luonnon sielu, ja rauhan paras vartia on kuolemaansa saakka vapauttaan rakastava mies ja nainen, joka milloin hyvänsä on valmis tuon uhrin kantamaan. Te olette sen nyt tehneet ja voiton saavuttaneet, ylpeydellä ja ilolla siis katsokaa niitä voiton lippuja, jotka kaikkialla liehuvat. Terve Suomen valkoinen armeija voittosi hetkellä!

(16/5 18.)

Presidentin vaali Suomelassa.

Huolimatta kaikista järjen ja itsesäilytysvaiston sanelemista syistä oli Suomelan valtakunnasta tehty tasavalta. Sosialistien pelko oli voiton hetkelläkin vienyt siihen, että tarjottua tilaisuutta yhteiskunnan ja valtion perinpohjaiseksi linnoittamiseksi anarkian henkeä ja sen kehitysmahdollisuuksia vastaan ei oltu käytetty, vaan oli lähdetty jatkamaan siitä, missä punakaartilaiskapinan alkaessa suurin piirtein oli oltu. Huonojen sotapäällikköjen tavoin oli voiton hedelmät jätetty poimimatta, ja siten oli muutamien vuosien kuluessa itse voiton merkitys käynyt yhä vähäisemmäksi. Henkeään pidättäen olivat valtakuntaa ympäröivät viholliset odottaneet, osaavatko Suomelan kansalaiset nostaa keskuuteensa sellaisen valtiovallan auktoriteetin, joka nauttisi kunnioitusta sekä kotimaassa että ulkomailla, ja olivat vahingonilolla panneet merkille, että niin ei käynyt. Suomelan valtakunta järjesti hallitusmuotonsa oman vähäpätöisen ja yleistä poliittista asemaa ymmärtämättömän itserakkaan ajattelunsa mukaan, saaden siten jo alussa valtioiden keskuudessa kysymyksenalaisen ja epävarman aseman. Kun Suomelan tasavaltaa Europassa muistettiin, liittyi siihen aina epäilevä päänpudistus: mitähän sieltä nyt taas rupeaa kuulumaan?

Jo Suomelan tasavallan alkuhistoria osoitti, kuinka vaikea sillä oli saada vähintäkään oikeuttaan valtioiden neuvospöydässä edes kuuluville, saati sitten perille ajetuksi. Sen presidentin lähettiläät ja sen politiikka ei nauttinut minkäänlaista kunnioitusta, varsinkin kun tiedettiin, minkä heilahdusten varassa se saattoi olla sen kritiikin johdosta, joka alati ja häikäilemättömänä tuli sen osaksi tasavallan eduskunnan puolelta, ja mitä suurta osaa persoonalliset pyyteet näyttelivät. Hyväksymällä tasavaltaisen hallitusmuodon oli Suomelan kansa tehnyt kumarruksen ententen ystäville ja Venäjälle, valmistaen punakaartilais-aineksille uuden mahdollisuuden päästä nostamaan niskaansa; se oli tehnyt pohjoismaisen valtioryhmän yhdeltä rattaalta ontuvaksi, ja sysännyt luotaan sen yhdenvertaisuuden ja samanluontoisuuden, joka sille keskusvaltain luomana valtiona olisi ollut niin kallisarvoinen. Täten se oli tullut niillekin valtioille, joiden ystävyys olisi ollut sille elinehto, hiukan vieraaksi, ja samalla yhtäläisesti kaikkien naapuriensa itsekkäiden etujen pieneksi kalastuspoukamaksi, johon ne kaikki laskivat rysänsä odottaen suurinta saalista. Suomelan valtiosta oli maailmansodan vuosien kuluessa ja sen merkityksen johdosta, joka Jäämerellä oli sekä keskus- että ympärysvalloille, tullut erittäin tärkeä pohjoismaiden politiikan polttopiste, jonka valtiollista elämää seurattiin mitä suurimmalla mielenkiinnolla kaikissa asianomaisissa maissa.

Se yhteiskunnallinen rauha, joka punakaartilaiskapinan jälkeen olisi ollut Suomelassa niin kipeän tarpeellinen, oli jäänyt syntymättä. Ihmisten vaistomaisen halun saada tehdä kerrankin rauhassa työtä ja korjata hedelmiä rikkoi se suunnaton erimielisyys ja poliittinen epävarmuus, jonka vallassa elettiin viikosta viikkoon. Sitä eivät aiheuttaneet ainoastaan alituisesti uusiutuvat eduskunta- ja kunnallisvaalit, vaan ehkä eniten alati tapahtuvat hallituksen muutokset. Kun eduskunta-uudistus oli jätetty toimeenpanematta, oli kansanedustus vuosien kuluessa muuttunut yhä enemmän ammatillisten poliitikkojen erikois-alaksi, josta kaikki syvemmin ajattelevat ja edesvastuuntuntoiset kansalaiset jyrkästi kieltäytyivät. Kun ammattipoliitikkojen päämäärä oli ministerin salkku, jota oli ruvettu pitämään jonkunmoisena palkintona "uskollisesta palveluksesta", käytettiin epäluottamuslausetta alituiseen hallituksen kaatamiseksi, ja se kauniilta kajahtava, mutta vaarallinen säännös, joka onnettomalla hetkellä oli lisätty valtiopäiväjärjestykseen, että hallituksen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta, oli vienyt häikäilemättömään eduskuntavaltaan. Näin kävi johdonmukainen ja yhtenäinen hallituksen johto ajanpitkään vaikeaksi, mitkään pitemmälle tähtäävät suunnitelmat eivät olleet mahdollisia, koska niillä ei ollut vakinaista ja vaihtumatonta toteuttajaa, virkamiehistön valtasi velttous ja epävarmuuden tunne, josta aiheutui sen asteettainen turmeltuminen, ja se, jonka olisi pitänyt edustaa valtiovallan kokoovaa auktoriteettia, presidentti, ei uskaltanut eikä voinut käyttää sitä valtaa, joka hänelle hallitusmuodon mukaan olisi kuulunut. Se erehdys, että yhteiskuntaan jätettiin tuomatta ja luomatta tällainen sisäisestä puoluepoliittisesta elämästämme täysin riippumaton arvovalta, osoittautui tuhoisaksi onnettomuudeksi mitä moninaisimmilla yhteiskuntaelämän aloilla. Äärimmäinen vasemmisto uudisti vielä lisäksi joka valtiopäivillä ehdotuksensa (porvarillisen) presidentin vallan heikontamisesta tahi poistamisesta.