(27/4 18.)
Valkoinen soturi, terve!
(Mannerheimin paraatin aattona.)
Suomalainen sotamies on parempi kuin herra.
Kuljen oudon tunnelmanousun, sielullisen innoituksen ja huumauksen vallassa. Antaudun siihen täydellisesti, kokonaan, ja nautin siitä, sillä koskaan elämässäni ei ihanin ja kaukaisin toivoni ole niin kokonaan toteutunut kuin nyt, näinä viikkoina, tänä päivänä ja hetkenä. Riemuni syytä ei minun tarvitse mainita, sillä sen arvaa jokainen suomalainen.
Näen ratsumiehen karauttavan pitkin katua ja mieleni yltäkylläisyydessä todistan itselleni kiihkeästi: "Se on suomalainen ratsumies." Näen hartevia harmaita miehiä, luen kirjoituksen käsivarren nauhasta ja lausun taas pyhäisellä, juhlallisella tunteella: "Se on suomalainen tykkimies." Näen rakkaita maalaispoikia harmaissa takeissaan, tunnen heidät merkeistään kaukaisten kulmain kansaksi, joka on noussut ja voittanut, tunnen ilmassa ja maassa jotakin niin omaista ja kodikasta, niin lämmittävää ja virkistävää kuin ikinä janoavalle maalle kesäinen, hereä sade, joka merkitsee uutta elämää ja voittoa. Liikutus, joka tahtoo puhjeta kyyneliksi, vaientaa suuni ja hillitsee mieleni; kuljen hiljaisena ja puhumatonna tuttujenkin maalaisten keskuudessa, sillä minä pelkään etteivät taistelujen miehet ehkä hentomielistä hermostunutta iloani oikein ymmärtäisi. Nyt on minullakin oma kansa, oma maa, omat miehuuden ja itsenäisyyden merkit, nyt kannattaa elää ja toimia!
Hyvä isä nähköön! Meillä on suomalaista ratsuväkeä, suomalaista tykkiväkeä, tulessa koeteltua kansan jalkaväkiarmeijaa, meillä on tykkejä, granaatteja, kuularuiskuja, kiväärejä sadoin ja miljoonin, meillä on pelottomia miehiä, sotaista kansaa, joka silmää räpäyttämättä on rynnännyt vainolaisen surmatulta vastaan. Meillä on voimaa voittaa ja rohkeutta kuolla isänmaan edestä. Liput liehuvat, marssin tahti kaikuu pääkaupungin katukivityksellä ja päättäväisellä ilmeellä sekä oman voiman oikeudella on Suomen harmaa soturi ottanut sijansa maailman itsenäisten ja vapaitten ritarien rivissä. Me kaikki suomalaiset, kiittäkäämme äitejämme, että he synnyttivät meidät kokemaan tämän ylösnousun hetken, meidät, jotka isiemme tavoin niin kauan olimme vaeltaneet kuoleman varjon laaksossa!
Niinpä lausun sinulle, sinä valkoisen Suomen soturi, voittaja ja sankari, vankeudesta päässeen ja vapaudesta juopuneen kiitoksen. Ojennan sinulle käteni ja puristan sitä vaiti ollen, sillä en uskalla puhua, ettei liikutus minua hämmentäisi. Enkä tiedä, mitä sanoisinkaan, sillä sanani ovat köyhät tällä hetkellä tulkitsemaan sitä, mitä sydämessämme näinä päivinä liikkuu. Toivon, että salainen kansallinen sydämien yhteenkuuluvaisuus, inhimillinen ja jumalallinen salaperäis-ilo, jota kansat vapautuksensa ja nousunsa hetkenä tuntevat, auttaa sinua ymmärtämään, mitä me teidän pelastamanne ihmiset tunnemme, kuinka syvä on ikuinen kiitollisuutemme. Älä tulkitse vaitioloamme väärin, sillä se juuri on useilla mitä syvimmän tunteen merkki. Naurava kiitos on monesti huulten lausumaa, itkevä ilo tulee sydämestä, mutta suomalainen ei saa eikä voi itkeä — hän vaikenee ja painaa päänsä.
Sinä, harmaa soturi, olet kokenut sitä, josta me niin kauan olimme täällä köyhät, voitokkaan kansan nousun isänmaallista hurman hetkeä. Me elimme kauan pimeydessä ja sielua kiduttavassa jännityksessä, murhan uhkan alaisina. Se ei ole ollut jättämättä meihin jälkeään: suoraan sanoen, se mursi meidät. Kun te pelastitte meidät, olimme kaikki herpautuneita, kuin kokoon lysähtäneitä hirmuisen jännityksen jälkeen, ja silloin me emme löytäneet kyllin arvokasta tapaa, millä teidän tekoanne kiittää, millä kyllin arvokkaasti teidän ansioitanne ylistää. Älkää meitä väärin käsittäkö, sillä sydämemme on tulvillaan. Vaikka te ette kiitostamme kaipaakaan, tahdomme kaikki kuitenkin tänä riemun päivänä teille sen edes kantaa ja sanoa: terve Pohjanmaan, Savon ja Karjalan soturi, terve Hämeen ja Satakunnan mies, kaikki te, jotka olette voimallanne, verellänne ja rakkaudellanne vapautemme hinnan maksaneet! Niin kauan kuin kevään aurinko nousee kultaamaan Suomen maata, tulee isänmaa muistamaan teidän tekonne ja uhrinne arvon, niin kauan kuin päivän säde pilkoittaa tässä maassa, tulee vainolainen näkemään sen välähtelevän teidän jälkeläistenne pistinten kärjissä. Uhkaava on se välke ja sadoin tuhansin ryhmittyvät ne salamat Suomen lipun ympärille, muuriksi, jolle antaa voittamattomuuden kansallinen ja valtiollinen tietoisuus, velvollisuudentunne ja palava isänmaanrakkaus. Terve teille, te harmaat soturit!
* * * * *