— Pannaan oma mies kuninkaaksi.
— Kuka?
— No, vaikka professori Ståhlberg…
— Hänellä on kovin paljon vastustajia. Hänen Majesteettinsa oppositsioni tulisi mahdottomaksi kestää.
— No mitäs siitä! Hän luopuu valtaistuimesta poikansa hyväksi…
Hilpeyttä.
— — —
Ne voimat, jotka uskalsivat ja uhrautuivat, jäävät nyt suomalaisen kansallistavan perusteella varjoon, ja toiset voimat nousevat näkyviin. On ihmeellistä, kuinka suunnattoman paljon meillä löytyy asiantuntijoita ja pystyviä miehiä sitten, kun tappelu on lopetettu. Niille, jotka häärivät sodan kuumimmassa rintamassa, on lohdullista tietää, että ne kaikista pätevimmät voimat ovat käyttämättä, ovat siellä kotona kamarissaan jylhänä reservinä, joka rauhan tultua tottuneella kädellä tarttuu ohjaksiin ja pelastaa maan. Voiko sellainen kansa koskaan hukkua?
Yö oli myöhäinen, kun vaellan professorin kanssa kotiin halki nukkuvan kaupungin. On äärettömän tyyntä ja hiljaista. Kuu loistaa Viaporin sipulikirkon päältä keveän sumun läpi kuin suuri japanilainen paperilyhty, vuodattaen avaruuteen sinertävää aavevaloa ja kuvastaen hopeavyöni meren pintaan. Vartiosotilaan askeleet kuuluvat ja häipyvät. Mieli palaa jälleen niiden tuhansien kansalaisten luo, jotka tuolla kaukana vielä kärsivät hirveän kuoleman, murhan ja eläimellisen julmuuden uhreina. Tuntuu kuin nuo sumuhäivähdykset tuossa meren yllä olisivat vainajain haamuja; sotureitamme, isiämme ja veljiämme, jotka rukoillen meitä vannottaisivat: "Älkää laskeko liian pieneksi meidän veremme hintaa, älkää lopettako työtämme puoliväliin, vaan viekää se lopulliseen loppuun!"
Ja haamujen huuto ei ole kaikuva turhaan.