(Kapinan aikana toimi Helsingissä n.s. yhteishyvän valiokunta, joka johti porvarillisten vastarintaa. Se oli jakautunut eri osastoihin, joista toiset hoitivat finanssipuolta, vakoilua, aseitten ostoa, suojeluskunnan järjestämistä j.n.e., toiset salaisten julkaisujen, m.m. Vapaan Sanan toimittamista y.m. Helsingin vapauttamisen jälkeen kokoontuivat eräät tuon valiokunnan nuoremmat jäsenet pieneen illanviettoon iloitakseen tapahtuneesta pelastuksesta, ja sitä tilaisuutta on tämä kirjoitus tarkoitettu kuvaamaan.)
Vapaan Helsingin yllä kimalteli hauskasti iltapäivän aurinko, kevät näytteli kauneinta ja kirkkainta kuulakkuuttansa, harjoituskentiltä kuului tarmokasta, huvittavan murteellista komennusta ("kiveeri olale vjie!"), ja itse Viapori tuntui hymyilevän tuolta salmen takaa niin kodikkaasti ja omaisesti. Sekin on nyt meidän! Koetin kävellä vakaasti ja arvokkaasti, mutta vaikea oli pidättää riemuaan. Kaikesta surkeudesta ja alhaisesta huolimatta teki mieli hypähtää juoksuun kuin pikku poika, joka juuri tällaisena iltana oman elämänhalunsa sähköttämänä äkkiä pinkaisee lentoon kuin peeveli ja laskettaa hurjasti ympäri pihaa, päästellen kolkkoja intiaanihuutoja ja uhmaten koko maailmaa. Niin teki mieli, mutta maltoin, sivuutin ystävällisellä hymyllä pari sinistä meripoikaa, jotka alottelivat ensi pakinoitaan hiukan arastelevien tyttöjen kanssa, ja kiiruhdin viivana muutaman torinvarteisen vanhan talon ovesta sisään. Mitä suomalaista ja kansallis-isänmaallista on maassamme punssitilkan ääressä lausuttu, siitä on ytimekkäimmän osan kuullut tämä vanha rakennus, jonka kivijalka tuntuu jo kasvavan tuota Mäkipeskan ja Meurmanin ajoilta kuulua kansallista leuan-alusjäkäläpartaa. Niin menin ovesta sisään ja olin pian salaliittolaisten synkässä seurassa.
En ole tahallani hilpeä, ja toivon, ettei iloni särähdä kenenkään korvissa tänä murheen ja murhan aikana. Se oli nimittäin hilpeys, kirkas ja sumentumaton luonto, joka oli leimana ja antoi voimat ja rohkeuden sille nuorten ja vanhain miesten sekä naisten joukolle, joka täällä punaisen hirmuvallan aikana henkensä uhalla toimi, toivoi ja odotti aikaansa. Näistä oli nyt eräs läheisessä liitossa toiminut nuorten miesten ryhmä tällä kertaa koolla, äskeistä menneisyyttä muistelemassa, kuin soturijoukko taistelun jälkeen leirivalkean ääressä. Vielä kuuluvat tykkien jymähdykset, vielä rätisevät kaukana kuularuiskut, vielä heiluttaa viikatettaan niittomies, mutta täällä jo kokoontuvat toiset kirkkaan nuotion ääreen. Yö hiljenee ympärillä, valohäivähdykset leikkivät miesten vaskisilla kasvoilla, jykevät "vitsit" jyrähtelevät kuin mörssärinlaukaukset, nauru remahtaa aina vatsasta saakka ja leveään hymyyn lehahtaa uroon naama, koska joskus harvinaisena hetkenä Lotta Svärd kallistaa hänelle tilkkasen jaloa nestettä. Sotilas ei ole murheellinen.
Tuossa saapuu mies, lyhyt ja tanakka, joka kantoi nimeä Kallio. Huolestuneena kysäisee hän meiltä, ketä vastaan nyt konspireerataan, kun punainen hirmuvalta on kukistettu. "Vehkeily" ja maanalainen työ on tullut näinä vuosina niin mieluiseksi, että kirkkaan päivän tullen täytyy räpytellä silmiään kuin yöpöllö auringossa. Jos August Wesley olisi tiennyt, mikä mies se kerrankin kävi häntä tilille vetämässä, olisi hän kiireesti kutsunut paikalle sekä Miettisen että Savinaisen, mutta eipäs tiennyt. Eivät aavistaneet punaiset, että "vastavallankumouksen" pääleiri oli aivan heidän nenänsä edessä, talossa, jonka pihassa valvoi alituisesti rosvokaartilainen ja jota vastapäätä olevassa rakennuksessa vilisemällä vilisi "työväen tasavallan" huligaaneja. Ovikello ja puhelin soivat myötään, talon emäntä otti vastaan vieraiden virran uupumattomalla herttaisuudella, hilpeällä ja rohkealla mielellä kestettiin synkät selkäviikotkin, suunniteltiin, neuvoteltiin ja — ostettiin aseita. Sadat tuhannet markat aina miljooniin saakka soluivat, tulivat tuntemattomista lähteistä ja menivät taas, hautautuakseen ruutina ja teräksenä salaperäisiin paikkoihin, rohkeitten kansalaisten kaappeihin ja komeroihin. Hoidettiin politiikkaa, oltiin yhteydessä valtion päämiehenkin kanssa ja välitettiin hänen tahtonsa maailmalle, kunnes vihdoin saatiin järjestetyksi hänen diplomaattinen matkansa ulkomaille. Välillä taas kimmastuttiin, haukuttiin järjestyksessä pohjoisesta etelään kaikki henkilöt ja maailman potentaatit, kunnes väsyttiin ja ruvettiin miettimään, kannattaisiko ostaa sitä ja sitä kiväärimäärää ja mihin sen saisi kätketyksi. Ja kaikessa oli mukana Kallion sangen läheinen sukulainen, joka järkkymättömällä tyyneydellä ja harkinnalla välitti neuvottelut salaperäisen finanssikomitean kanssa, jolla näytti olevan hallussaan loppumattomat oikeitten setelien lähteet. Harvoin lienee Suomessa yksityinen koti muodostunut sellaiseksi maanalaisen politiikan ahjoksi kuin kapinan aikana "maisteri Kallion" koti, jota kaikki — ja niitä ei ole vähän — siellä käyneet muistelevat erikoisella kiitollisuudella.
Vieressäni istuu merkillinen mies, tunnettu sekä Svenssonin että Strömbergin nimellä. Punakaarti oli haistanut, että joku "Svensson" oli vaarallinen "vastavallankumouksellinen", ja pani toimeen kotitarkastuksen kaikkien mahdollisten sennimisten luona, asianomaisten jakamattomaksi kauhistukseksi. "Svensson" muutti silloin tyynesti, muiden salaliittolaisten taputtaessa käsiään, nimensä tuoksi hyvältä kaikuvaksi "Strömbergiksi" ja jatkoi sitkeästi rikollista toimintaansa aseitten hankkijana ja kaiken muun pirullisuuden juonimestarina. Hän olikin ollut hyvässä opissa jo jääkäriliikkeen alkuajoilta saakka, liikkuen meren sekä etelä- että länsipuolella ja hoidellen eri nimillä eri kaupungeissa erinäisiä sangen tärkeitä "agentuureja" menestyksellä ja päällystönsä täydelliseksi tyytyväisyydeksi. Yksi vika hänellä oli, joka sai joskus Kallionkin kalpenemaan: hän ei koskaan pyytänyt vähempää kuin 50,000 mk. "tänään", ja "huomenna" 100,000 mk., milloin kuularuiskuja, kiväärejä, milloin mitäkin varten. Mutta ellei sitä oteta huomioon, myönnämme kaikki hänet sellaiseksi nuoreksi mieheksi, joka mitä kylmäverisimmin uhmaili kuolemaakin, jos vain oli kysymyksessä toiminta isänmaan eteen, veikoksi, jonka tyynen ja vaatimattoman olemuksen perustana on todella reilun miehen meininki.
Mutta keskustelu veljespöytämme ympärillä vilkastuu. Tuossa ryntää esiin rohkeine paradokseineen Jansson, mies, joka nuorukaisen muodosta huolimatta on jääkäriliikkeen isiä. Koskaan raukenemattomalla huumorilla suunnittelee hän uupumatta vehkeitä punaisten valtaa vastaan, laskee miesten, kiväärien ja käsipommien lukua, vakoilee, ottaa selkoa punaisten lukumäärästä, lähettää ja saa tietoja, hautoo päässään mitä rohkeimpia strateegisia "kuppeja" ja kertoo välillä virkistävän "vitsin" rintamalta. Hänen vilkkauteensa vastaa terävin vuorosanoin toinen paradoksien mies, Johansson, jonka mystillinen "metsätoimisto" on ollut ammoin tunnettu sekä "vastavakoiluosastossa" että muissa asianomaisissa piireissä. Hänen pirteä ja levoton henkensä tutkii yötä ja päivää punaisten linnoitusta kuin tikka lahoa puuta, kunnes hän levitti siipensä ja lensi tiehensä "Volyinjetsillä" — palatakseen "Westphalenilla". Mutta rauhoitu hän ei koskaan.
Ilta kuluu pitemmälle. Kevätillan hämäryys laskeutuu kaupungin ylle ja vapaudestaan iloitseva ihmiskunta siirtyy nauttimaan siitä levosta, jota eivät enää punakaartilaiset häiritse. Katsahdan merelle, jonka kuvastinkirkkaassa pinnassa kimaltelee päivän viime välähdys kuin tuli. Sotalaivan sähkölyhty vilkuttaa kiihkeästi ja rautakypärinen soturi keskustelee kaartilaisen kanssa. Otan Koposen vyöltä mauser-pistoolin ja tutkin sen rakennetta, vaipuen uudelleen pohtimaan aseitten filosofiaa, kunnes Olssonin järeät sanat herättävät minut unelmistani. Mitä kapinan aikana tarvittiin vehkeilyä m.m. sähkölennättimen kimpussa ja saatiin aikaan tuloksia sillä alalla, siitä on meidän kiittäminen tuota miestä, jonka ulkomuotokin jo osoittaa harvinaista tahdon lujuutta. Hän tietäisi kertoa, kuinka nuoret miehet henkensä uhalla venäläisissä univormuissa keikkuivat sähkölennätinpylväissä yhdistäen niihin omat johdot, ja kuinka hän, kun ei yhteyttä heti saatu aikaan, meni itse Rääveliin ja järjesti asian punaisten nenän edessä. Ankarana asevehkeilyn miehenä oli tunnettu tuossa istuva Grahn ja kavalana vakoojana vilpittömän näköinen Regnell, jotka vaihtavat nyt mieluisia sanoja ja muistelevat muinaisia, naamallansa paistava ilme ja olemuksessansa työtätehneen ja velvollisuutensa täyttäneen nautintorikas rauha. Poissa ovat Seppälä, Bladh, Oskar, Karl, Knutson ja monet muut, joilla on tunnollaan Vapaa Sana ja erinäiset toiset "publikatsionit", mutta läsnä on eräs nimetön, joka oli maailman parhain kuriiri ja organisatööri, varsinkin kun tuli puhe työskentelystä Sörnäisten punaisissa piireissä, ja joka liikkui senaatin talossa ja Smolnassa kuin kotonaan. Siinä on joukko nuorekasta ja uhraavaista voimaa, jota ilman olisi paljon tarpeellista jäänyt suorittamatta.
Mutta veljesseurassamme vallitsee reilu henki. Me tahdomme nauttia lepohetkestämme ja leiritulemme ääressä muistella käytyä taistelua, ennenkuin vartiohuuto kutsuu toiset kaartin töihin, toiset muihin velvollisuuksiin. Kuluneisiin viikkoihin sisältyy niin paljon surua, pettymyksiä, vastoinkäymisiä, vaaroja ja jännitystä, iloa, uhkuvaa innostusta, ihanaa tulevaisuuden kangastusta, että keskustelumme heijastaa kaikki spektrin värit, kirjavana kuin kaleidoskoopissa. Me liikumme Suomen valtakunnan, Suomen kuningaskunnan luomisvesillä ja annamme ajatuksemme vapaasti temmeltää eri mahdollisuuksien aloilla. Ja niin teemme me uuden salaliiton ajaaksemme kaikella voimalla ja väellä kansamme päähän sitä ainoaa, johon sisältyy tulevaisuutemme todellinen turva ja rauha, nimittäin lujaa kansallista valtiovalta-aatetta monarkisen idean pohjalla. Kaikkia niitä vastaan, jotka kykenemättöminä kuulemaan kehityksen ja ajan ääntä tahtovat edelleenkin pitää maamme humbugi-demokratian orjuudessa ja sovittaa verellä ostetun vapautemme vanhenneisiin ja surkealla tavalla köykäisiksi löyttyihin kaavoihin, tekemällä meistä jonkunmoisen "levyseppätasavallan", julistamme me leppymättömän sodan. Se on päätöksemme, se on sotamme todellisen edistyksen ja vapauden puolesta.
Terve!
Mielet herpautuvat ja lasketaan leikkiä. Johansson ehdottaa: