Ja sinä, kivääri, kuinka vihattu olet ollut silloin, kun olet sortajan kädessä ojentunut sydäntämme vastaan. Manalan hämäryydeltä tuntuu se aika, ne vuosikymmenet ja ne viime kuukaudet, jolloin alati olet ollut ja vieläkin olet sydäntämme kohden tähdättynä. Tähtäimen takana vilkkuu venäläisen pirullinen silmä, kiiluu punakaartilaisen mielipuolinen katse. Katso, kuinka hän riehuu ja huitoo aseellaan, kuinka selittämätön, outo joukkohulluus leimuaa hänen hurjalla muodollaan! Hän ei ole terve, hän on sairas, ja hänellä on kädessään kivääri, joka on ainoastaan viisaita varten ja korkeasta käskystä ja kuoleman uhatessa käytettävä! Mihin me olemme tulleetkaan!
On yö ja minä valvon kodissani. Uni ei tule ja ajatukset askartelevat lakkaamatta. Ne kolkuttavat jokaisen kaukana olevan ystävän ja omaisen ovelle. "Kuinka voit? Oletko säästynyt murhaajan luodilta? Missä olet? Mikä on kohtalosi? Ammuttiinko sinua räjähtävällä luodilla vai pistettiinkö painetilla? Minne on sinut viety? Kuinka jaksavat urhomme rintamalla? Mikä teki suomalaisista isänmaanpettureita? Täytyykö minun todellakin riistää rinnastani usko suomalaisen isänmaallisuuteen, leikata sieltä pois kallein aarteeni ja jättää sijalle ammottava verinen haava? Täytyy, täytyy." Ja minä nousen sekä kiroan hammasta purren, kiroan taivaat ja maat luontoni lohduttomassa vihassa ja kiivaudessa, minä kävelen edestakaisin rauhattomana, levottomana, onnettomana, mihinkään työhön kykenemättömänä, kuin häkissä vangittuna.
Mutta äkkiä seisahdun. Kadulta, yön pimeydestä, kuuluu tuttu surina, auton ääni, kun se vinhasti laskettaa pitkin kuoleman kaupungin katuja. Mikä kolkko tuonelan lintu, mikä verta hyytävä siipien humina! Hiivin akkunan ääreen ja raotan verhoa varovasti. Seisahtuuko tähän? Ei. Kuuluva "perkele" vain karahtaa yössä, kiväärin piippu välkähtää lyhdyn valossa, rentona retkottavat punakaartilaiset, jostain kaukaa kajahtaa kiväärin laukaus… Taas hiljaisuus, kunnes levoton väsymys ja raukeus vihdoinkin pelastaa minut siunattuun uneen ja yhtä vuorokautta lähemmäksi vapautuksen hetkeä…
Mutta pois kaikki kauhun kuvat! Pelastuksen päivä on tullut ja tuossa edessäni ovat nuo kaksi veljestä hyvässä ja pahassa: kynä ja kivääri. Nyt on tullut hyvän vuoro, nyt loppuu noiden jalojen aseitten työ pimeyden palveluksessa. Nyt voin taas tarttua kynään ja koetella, mitä sieltä tiukkuu, tyrehtyikö kokonaan, vai vuotaako patoutuneen runsaudella. Ja nyt saan vapaasti minäkin tarttua kivääriin ja suunnata sen pahaa vastaan, mielessä riemullinen vakaumus siitä, että tämän jälkeen sitä ei muuhun Suomen valtakunnassa tarvita. Kuinka ihana onkaan kirkkauden aamu silloin, kun yöllä on raivonnut hirmumyrsky, kun maa ja taivas on vaipunut pikimustaan pimeyteen, kun salamat leimahtelevat ja pahat henget kiljuvat synkillä murharetkillään. Aurinko nousee karkoittaen ijankaikkisella majesteettiudellaan helvetin voimat, sanomaton kirkkaus täyttää koko äärettömyyden, me astumme ulos tukahduttavista kammioistamme ja hengitämme taas… taas!… vapauden ilmaa. Mikä suunnaton, riemastuttava, huumaava onnen, vapauden ja kiitollisuuden tunne paisuttaakaan rintaamme…!
— — —
Me seisomme vapaa-asennossa ja minä katselen kivääriäni. Se on nyt jo tuttu ja kodikas. Tunnen kaikki, mitä se "sisällänsä pitää", ja osaan sitä käyttää. Ja kotona on minulla kynä, jota en kuitenkaan osaa käyttää niinkään hyvin kuin kivääriä. Todennäköisesti, sen pahempi, ammun sillä harhaan useammin kuin aseellani. Lohdutan itseäni sillä, että koetan ainakin tähdätä oikeaan. Meidän on nyt kerrankin saatava Suomessa asiat sille kannalle, että sekä kynät että kiväärit aina tähdätään oikeaan.
Mielen valtaa vakava rauha. Kuuluu komennus ja me marssimme eteenpäin reippaassa tahdissa, verrytellen kirjoitus- ja istumatöissä jäykistyneitä jäntereltämme. Siinä mennessämme muistuu kuin itsestään mieleen vanha marssilaulu Suomen oman kansallisen sotaväen ajoilta. Tahdissa astuvat tarkk'ampujat harjoituksista, pöly kiiriskelee, miehet katsovat, tytöt ihastelevat, ja me pikkupojat marssimme mukana täyttä kurkkua laulaen hauskaa laulua:
Täällä me olemme ottamassa
Oppia korkeata,
Jotta me voisimme puolustaa
Tuota armasta isänmaata.
(20/4 18.)
Salaliittolaisten muistojuhla.