Aseisiin! Nouskaa miehissä taisteluun raakalaisia ja murhaajia vastaan! Ugrian maa on nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen!
* * * * *
Raamattu kertoo, että kun saatana tietää viimeisen hetkensä lähestyvän, se kokoaa kaikki mahdolliset voimansa lopputaistelua varten. Mutta se voitetaan kuitenkin ja lyödään kahleisiin, jonka jälkeen alkaa tuhatvuotinen valtakunta. Sanoin kuvaamattomat olivat ne kärsimykset, joita Ugrian kansa sai kokea tuossa isänmaan pettureita vastaan nyt syntyneessä taistelussa, mutta se kesti ne kuitenkin lujasti, sillä se tunsi, kuinka päivä päivältä yhä terveempi veri virtasi sen kaikissa jäsenissä. Katkerat tappiot kääntyivät voitoiksi, kunnes vihdoin Ugrian kansa oli todellinen herra omassa maassaan ja saatana kahleissa sen jalkain alla. Ja siitä hetkestä alkoi Ugriassa "tuhatvuotinen valtakunta". Riemastuen tunsi se vasta nyt, kun se oli maksanut vapauden hinnan, voivansa siitä todella nauttia. Se hiipi pitkin sen nuortuneita suonia kuin ihmeellisen hieno viini, joka autuaasti huumaa sielun…
Ja vuosikymmenien kuluessa oppi Ugrian kansa yhä enemmän siunaamaan sitä, että se oli rohjennut tarttua miekkaansa ja tehnyt sen oikealla hetkellä. Nopeasti kasvaa turve kaatuneen haudalle, pian häipyy korvista orvon lapsen ja äidin itku, mutta jäljelle jää polvesta polveen rohkaiseva, kohottava sankariteon muisto, joka viittaa kehoittavana ihanaan tulevaisuuteen. Ugrian historiassa muodostaa tuo sen nousun saastaista, rehentelevää raakalaisuutta vastaan ihanan alppihuipun, jota ijankaikkisen kunnian aurinko lakkaamatta valaisee. Sukupolvi toisensa perästä näkee siitä — lopettaa hurskas kronikan kirjoittaja tämän lukunsa — että tällainen taistelu on kansoille, niiden vaeltaessa maailmojen himmeässä yössä, kuin tulen patsas muinoin Israelille korvessa: se johdattaa ne luvattuun maahan.
(25/1 1918, jolloin punakaartilaiskapina oli Karjalassa jo alkanut.)
Aseitteni ylistys.
(Suojeluskunta-harjoituksissa Helsingin vapauttamisen jälkeen.)
Kiväärilläni teen sinulle kunniaa, sinä minun henkeni keihäs, kynäni, jonka omain kansalaisten häpeällinen kapina ja isänmaanpetos tammikuun lopussa kädestäni kirvoitti. Sinun kärkesi oli silloin hehkuvan kuuma, kun kerroit tarinan Ugrian taistelusta maansa pettäjiä vastaan, kun ennustit ja viitoit taistelun kulun ja sen ainoan mahdollisen päätöksen; olkoon se nyt, kun jälleen astut pimeydestä valoon, ehkä entistä hehkuvampi, terävämpi, kärkevämpi, taas uudelleen todistaakseen siitä ainoasta, mikä yhä on suomalaisille tarpeellinen: vapautussotamme vauhdikkaasta, hurjan tarmokkaasta ja äärimmäisen perinpohjaisesta lopulliseen loppuun ja ihanaan voittoon saattamisesta. Mikäli siihen kehoitat ja jaksat sytyttää innostusta ja uhraavaisuutta, sikäli on sinulla, kynäni, suurin kunniatehtävä, mitä isänmaasi palveluksessa vapaan sanan alalla voit suorittaa. Siis teroitu ja tulistu, mutta muista vastuunalaisuuttasi! Alati tunne, että esitämme murhenäytelmää, jonka kerran päätyttyään tulee herättää vapauttavia, yleviä tunteita, jotka kirkastavat ja jalostavat elämänkatsomuksen ja virkistävät kärsineen sydämen, vaikka silmistä vielä vuotavatkin surun herkät kyyneleet. Se hirvittävä painetun valheen aika, jonka juuri olet kokenut, osoittakoon sinulle, kynäni, vielä uudemman kerran, mikä ääretön vastuunalaisuus sinulla on. Vapaus, totuus, rehellisyys? Minne katositte Suomesta äsken?
Ja ensiksi siis, tee kynäni kunniaa tuolle kiväärille, joka on ajan aallon harjalta lennähtänyt minunkin olalleni. Sadat kuvat välähtävät outona sarjana mielessäni tuota salaperäistä ihmisen keksimää asetta tarkastellessani, sitä kädessäni punnitessani, sillä tähdätessäni ja sen lukko-koneistoa virittäessäni ja laukaistessani. "Ampuma-asentoon nyt!" — kuuluu upseerin komennus. Minä astahdan askeleen sivulle ja toisen taakse, edessä oleva toverini painuu polvilleen, me tähtäämme ja laukaisemme, me ammumme harvaan ja nopeasti ja me katselemme sielussamme outoja kuvasarjoja kuin sinisen autereen läpi, josta jyrisee ja salamoipi, ja josta meille ylinnä, käskevä ilme otsallaan, viittaa vapauden korkea jumalatar. Me tunnemme kaikki, me vapaaehtoiset, että todellisuus on toista kuin unelmat, ja me kasvatamme itseämme sielussamme olemaan miehiä, niiden vertaisia kunnossa ja rohkeudessa, jotka ovat puolestamme uhrautuneet Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Tee kunniaa, kynäni, veljellesi kiväärille! Vapauden ja miehuuden puolesta molemmat salamoikaa, isänmaan alttarin pyhässä tulessa kärkenne karkaiskaa, ja opettakaa meille kaikille, kuinka turhaa on mainen elo ilman vapaan miehen vapaata valtakuntaa. Siis asentoon! Kivääri olalle! Eteenpäin.
Te olette veljeksiä, kynä ja kivääri! Synkkä yö astuu mieleeni muistaessani sitä alennustilaa, johon kynä on maassamme niin usein saatettu. Se häväistys ja kuolema, jota kivääri merkitsee, on sittenkin vähäistä siihen sielua ja ruumista turmelevaan myrkkyyn verraten, joka vuotaa saastaisen mielen pitämästä kynästä. Tuhannet ja taas tuhannet vaivuttaa se oudon hämärän maailmaan, jossa ei ole kunniaa eikä rehellisyyttä, taivasta eikä isänmaata, jossa on vain helvetti maan päällä kaikkine salaperäisine petoineen. Ja vielä hirveämpää on tuo myrkky silloin, kun sen vuodattaja tahtoo ottaa itselleen vapauden haahmon, kätkeä suden muotonsa karitsan taljaan, voidakseen vietellä viattomat, syöstä syyntakeettomat syvyyden kuiluun. Löytyykö riittävätä rangaistusta, millä maksaa palkka tästä hävitystyöstä, jolla myrkytetään ehkä korjaamattomasti se pellonsarka, jolla ihmiset kasvavat? Laissa ei, mutta rehellisten ja ajattelevain ihmisten sydämessä kyllä.