Näin kertoo vanha kronikka.
Ugrian valtakunta eli vaikeita aikoja, niin vaikeita, että tuntui ensi aluksi käsittämättömältä, miten niistä kunnialla selviytyä. Tiedettiin tosin yleisesti, tahi oikeastaan paremmin "tunnettiin" kuin tiedettiin, mikä oli ainoa ja todennäköisesti paraskin pelastuskeino, mutta sitä arkailtiin, pelättiin, ei tahdottu siihen vielä turvautua. Asema oli pulmallinen ja vaati perinpohjaista harkintaa, mutta siihen harkintaan ei saanut nyt monta minuuttia tuhlata.
Ugrian valtakunta oli itsenäinen ja tunnustettu valtio, mutta viereisen suuren naapurivallan sotajoukot mellastivat siellä aivan mielensä mukaan. Toimettomuus ja kurittomuus oli tehnyt näistä sotajoukoista kaikelle oikeudelle ja inhimillisyydelle kuuron rosvojoukon, ja huonojen rotuvaistojen ja toivottoman alhaisen sivistystasonsa vuoksi olivat ne Ugrian kansalle kuin irralle päästetty susilauma. Niiden oma maa oli vielä suuremman kurjuuden vallassa ja jokainen mielettömyyden puuska, joka tulvahti sen tulivuoresta ilmoille, heijastui Ugriassa vastaavana rikoksellisuuden maininkina. Mitä hurjinta ja järjettömintä kehittymätön, viinan ja perinnöllisen tautisuuden turmelema, huoruudessa ja eläimellisyydessä rypevä alhainen ihmisrotu voi järjestyneen ja sivistyneen yhteiskunnan hävittämiseksi suunnitella, sitä varmasti suunnittelivat nämä ainekset, ja tämä oli sitäkin vaarallisempaa, kun heillä oli johtajinaan, neuvonantajinaan ja apunaan — suuri osa Ugrian omasta kansasta.
Vuosisadan suuri henkinen rutto oli hiipivänä myrkkynä valuttautunut laajalle Ugrian kansan veriin. Kuten aina suuret taudit raivoavat hirmuisimmin siellä, missä ne kohtaavat viattomimman veren, koskemattomimman kansan; samoin raivosi nyt tämä tauti Ugrian kansan keskuudessa. Kaiken, mitä kansan mielessä oli vuosisatain työllä saatu kasvun alulle inhimillistä sielun ja ruumiin kulttuuria, nousua ylöspäin sivistystä ja onnea kohti, näytti tuon taudin synnyttämä myrkky uhreistaan tyystin hävittävän, ja jäljelle jäi vain surkuteltava, kokonaan siveellistä maailmankatsomusta vailla oleva olio. Ja niin perinpohjin oli tuo vuosisadan hirvittävä kuppatauti myrkyttänyt suuren osan Ugrian kansasta, että se, unohtaen kaiken, mitä kansoille tähän saakka kallista on ollut, teki liiton äitinsä raiskaajan kanssa, tarjosi hänelle morsiamensa ja sisarensakin, lainasi häneltä murha-aseita ja ryhtyi yhdessä hänen kanssaan hävittämään omaa synnyinmaataan. Kolkolla kauhulla kysyi koko Ugria, koko sivistynyt ja siveellinen maailma: "Onko koskaan missään minkään kansan keskuudessa tehty näin kamalaa, tunteettomuudessaan, alhaisuudessaan, sokeudessaan maahan masentavaa, inhottavaa isänmaanpetosta?" Tunto ja historia vastaa: "Ei ole. Ugrian kansa saa pitää siitä yksin kunnian."
Kun sitten tämän musertavan onnettomuuden lisäksi oli tulossa nälänhätä, joka ontoilla silmillään tuijotti akkunoista sisään ja oli jo saanut luiset sormensa oven rakoon, ja kun maa muuten oli eristetty muusta maailmasta, ehkä Jumalasta ja hyvistä ihmisistäkin, saattaa ymmärtää, mikä harmaa epätoivo tahtoi väkisinkin vallata ugrialaisen isänmaanystävän sydämen. Jähmettyneenä tuijotti hän kauhun ilmeellä näihin kolmeen kaameaan tosiasiaan, kuin Macbeth yöllisellä nummella, kun hänen eteensä äkkiä ilmestyy kolme noitaa, kolme ruumiillistunutta iljetystä. Hän ei voi uskoa sitä, mitä hän näkee, vaan toivoo vielä viime hetkeen saakka parasta, yleistä ja yksimielistä parannuksen tekoa.
Paljon ei jää vuodesta vaille se ajanjakso, jonka kuluessa Ugrian kansan järkevä enemmistö — sillä sairaus ei toki ollut turmellut muuta kuin lähelle puolet — liikuttavalla pitkämielisyydellä täten sieti kaikkea sitä suunnatonta kiusaa, jonka uhriksi kohtalo sen oli tehnyt. Ei ollut enää sitä rikosta, jota ei rankaisematta saanut sen keskuudessa tehdä, eikä niin rampaa rikollista, joka ei olisi ilkkuen nauranut laille, jonka käsivarsi riippui hervotonna ja halvattuna. Kuta pitemmälle päästiin, sitä huutavammaksi kävi Ugrian kansan hätä, kunnes vihdoin yhteiskunnallinen ja poliittinen pulma oli kehittynyt kipeimmälle asteelleen, jolloin vaadittiin tekoja eikä sanoja. Kun ihmistä kiusataan kauan ja järjestelmällisesti, kun keksitään kaikki ajateltavissa oleva pirullisuus, että tehtäisiin hänen elämänsä mahdottomaksi, silloin hän, vaikka pitkämielisenä ja rauhan töissä tyyntyneenä tuota kauankin sietää, lopuksi menettää kärsivällisyytensä ja ryhtyy taisteluun vainoojiaan vastaan. Hänen vanhurskas vihansa ja hänen oikea asiansa antavat hänelle silloin jättiläisvoimat, joiden edessä murtuvat portit ja pilarit, ja murskautuvat pahantekijäin luut.
Kun pahuus nimittäin oli kehittynyt sille kannalle, että se uhkasi yksinkertaisesti vajottaa yhteiskunnan raakalaisasteelle ja tehdä Ugrian kansalle mahdottomaksi nauttia äsken saadusta vapaudestaan, eikä mitään rauhallista keinoa enää ollut sen kukistamiseksi, silloin äkkiä Ugrian kansan sielussa muuttui maailma veripunaiseksi. Sen miehuus, häpeäntunne, viha, katkeruus — kaikki, mitä vuosisatain kiusa oli sen sydämeen muru murulta kerännyt — leimahti räjähdyksen tavoin ilmituleen, ja se sanoi kiusaajilleen: "Hyvä! Tähän saakka olen rukoillut Jumalaa säästämään meitä kansalaissodalta, mutta nyt huomaan, ettei sitä enää voida välttää. Ugrian kansalla on edessään uusi historian pakko, joka sen täytyy kestää. Jumala, joka loi raudan, tarkoitti sillä, ettei maailmassa saa olla orjia!"
Ja tehtyään tämän ratkaisevan päätöksen tunsi Ugrian kansa sanomatonta helpotusta ja kirkastusta sielussaan. Vielä äsken oli se maailmankin vuoksi pelännyt ja hävennyt kansalaissotaa, mutta nyt esiintyi asia sille uudessa valossa. Se oli vain nimellisesti kansalaissotaa, asiallisesti se oli taistelua sekä harmaita että punaisia ryssiä vastaan, kaikkea mahdollista raakuutta ja pimeyttä vastaan, joka tahtoi upottaa sen inhoittavaan syleilyynsä kuin Ilmestyskirjan kauhistuttava portto. Kun maailman ritarien valiojoukko lähtee taisteluun raakalaisjoukkoa vastaan, kilpailevat urhot vaarallisimmasta paikasta, jossa otellaan rinta rintaa ja silmä silmää vastaan. Samoin oli nyt Ugrian pieni kansa saanut sivistyksen rintamassa kunniapaikan, jossa sen oli sivallettava iskunsa kaiken sen puolesta, mikä ihmiskunnalle pyhää on. Ja juuri sen vuoksi, että omia kansalaisia oli vihollisen puolella, oli iskettävä yhäkin terävämmin, sillä vasta se on urho, joka omalla miekalla ja omalla vapisemattomalla kädellä leikkaa pois rinnastansa hirvittävän paiseen.
Sillä tämä oli myös terveyden taistelua. Kun myrkyllinen käärme puree ihmistä, leikkaa hän kiristäen hampaitaan haavan suuremmaksi, vuodattaa vertansa, kaataa sarvesta ruutia päälle ja sytyttää sen, sillä hän tietää tulen parantavan voiman. Leikkaus on ainoa, joka voi pelastaa pitemmälle myrkytetyn ruumiin, jonka toiset jäsenet ovat jo mustanpunaisia pilautuneesta, pakkautuneesta verestä. Ellei Ugrian kansa olisi noussut tähän pyhään taisteluunsa isänmaansa tuon kurjan ja kalliin äitinsä puolesta, olisi se ansainnut kaikkien maailman miesten ja naisten halveksumisen; mutta siitä, että se nousi, ja että se voitti, ansaitsi se ikuisen kunnian. Ja vyöttäessään vyölleen miekkansa, joka oli maannut maassa satasen vuotta, kuuli Ugrian kansa mullasta menneisyyden äänen. Ne olivat ammoin sinne astuneet urhot, joiden unta perintövihollisen askel oli häirinnyt, ja joiden haavat olivat uudelleen ruvenneet vuotamaan. Se, joka todella seisoo molemmin jaloin Ugrian kamaralla ja kuuntelee isäinsä ääntä, tuntee sähkövirtana veressänsä vanhan historiallisen vihan tulen. Ugrian miehet tunsivat, että vielä ovat kostamatta emon kohlut, vielä on taistelematta se taistelu, joka kerran on tapahtuva hänen ja tuon rodun välillä. Heistä kuulosti kuin olisivat vuosisataiset haudat rytinällä auenneet ja vanhat ugrialaiset haamujen rykmentit aaveina astuneet heidän edellänsä.
Niinpä siis tuli toiminnan hetki. Sanomatulet lensivät vuorelta vuorelle, hätäkapulat talosta taloon, kutsuen aseisiin joka miehen, jolle isänmaa ja yhteiskunta oli rakas. Jokainen koti antoi aluksi sen, joka ei ollut huolenpitäjäksi tuiki välttämätön, antoi ja evästi sen kuukausien varalle. Kymmenin tuhansin parveili pian nuorempi kansa valituilla asemapaikoillaan valmistuen pyyhkäisemään Ugrian rajojen ulkopuolelle kaiken sen, mikä oli sen kansallinen häpeä. Toimeliaat miehet hankkivat heille aseet, totuttivat heidät tarpeelliseen kuriin, antoivat heille sen ylevän ja jalon ajatustavan, josta heidät sittemmin tunnettiin. Koko terveenä säilyneen kansanosan valtasi se vakaumus, että vapauden hinta on sittenkin kärsimys, ehkä kuolokin, mutta että se hinta ei ollut liian kallis. Vaativana, kiivaasti kutsuvana, törähteli vartiotorneista sotatorven ääni, ja sanomaton tuoksina täytti koko Ugrian maan. Toisista valtakunnista ilmoittautui tuhansittain ritareita taistelemaan sivistyneen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Tuntui kuin olisi koko Ugrian maassa kaikunut alituinen, yhäti uudistuva huuto: