Sanomattakin on selvää, kuinka suunnattomasti Suomelan valtakunnan arvo kärsi ulkomaiden silmissä kaikesta tällaisesta. Ihmetellen siellä seurasivat vaalien kulkua kaikki ne, jotka olivat maan todellisia ystäviä, pelolla odottaen, onnistuisiko sosialistien ajaa läpi ehdokkaansa. Ja siihen odotukseen liittyi sekin huoli, että jos tuo onnistuisi, saattaisi se olla kuin tulenkipinä siihen bolshevismin ruutitynnyriin, jonka kaikkien maiden roskaväki oli eteensä asettanut, vain sytytyksen hetkeä odotellen. Kaikki valtiollinen elämämme oli entistä suuremman huomion esineenä ja sen varjopuolet, sen suunnattomat heikkoudet, tehtiin pienimpiä piirteitään myöten Europassa tunnetuiksi. Suomelan kansa riisuttiin aivan alastomaksi ja joutui kukoistavien ja hillittömien kansallisten paheittensa vuoksi naurun esineeksi, yhdenvertaiseksi Etelä-Amerikan kuulujen tasavaltojen kanssa, Serbian serkuksi ja Albanian arvoiseksi. Mutta se oli itse valinnut kohtalonsa.
* * * * *
Toverien ehdokas meni loistavasti läpi ja Suomelan sosialistit ilmoittivat maailmalle, että nyt oli kansa näyttänyt mitä se todella tahtoi. Ne miehet, jotka olivat kaatuneet tahi tulleet mestatuiksi punakaartilaissodan aikana, olivat taistelleet oikeata taistelua kansan puolesta, köyhälistön puolesta, kansainvälisen veljeytymisen puolesta, vaikka Suomelan kansa oli vasta nyt sen ymmärtänyt ja tunnustanut. Kunnia marttiirain verelle ja muistolle! Uusi presidentti piti kunnianansa sitä, että hänkin oli nuoruudessaan tavallaan ottanut osaa tuohon taisteluun, ollen siis kuin testamentin toteuttaja ja terveisten tuoja haudan toiselta puolen.
Mutta Suomelan kansa kävi heti presidentin vaalien jälkeen valmistautumaan eduskuntavaaleihin, ja niitä ennenhän olivat kaikissa kunnissa toimitettavat uudet kunnallisvaalit. Yleisesti tiedettiin myöskin, että lähiaikoina oli odotettavissa kansanäänestys, jotapaitsi läänien eduskuntainkin piti piakkoin kokoontua. Kun valtio oli erotettu kirkosta ja täydellinen seurakunnallinen yhdyntävapaus säädetty, oli joka pitäjässä tuon tuostakin vilkkaita saarnaajain ja papin vaaleja, joita ilman kansalaisten elämä olisi saattanutkin käydä sangen ikäväksi ja yksitoikkoiseksi. Kansanvaltaisuuden ja edistyksen aate oli Suomelassa viettänyt sellaista voittokulkua, ettei mitään poliittisten herätystilaisuuksien ja vaalien puutetta suinkaan tarvinnut valittaa.
Totuuden nimessä on mainittava, että Suomelassa oli sellaisiakin kansalaisia, jotka eivät ottaneet osaa näihin vaalijuhliin. Heidän mielensä oli masentunut ja heidän työnsä väsynyttä ja päämäärätöntä, sillä heistä oltiin menossa kiivasta vauhtia perikatoa kohti. Kun presidentinvaali oli suoritettu ja tulos selvä, kuvittelivat he näkevänsä idässä voimakkaan miehen, joka kartan ääressä seisoen otti kynän ja vetäisi siihen erääseen paikkaan paksun ristin.
(25/5 18.)
Suomen kuninkaan ja kansan hetki.
Huolimatta kaikista ponnistuksista saada Venäjän kanssa aikaan sellainen suhde, joka olisi taannut Suomen kuningaskunnalle häiritsemättömän tilaisuuden nauttia kansallisen ja valtiollisen koskemattomuuden kaikkia hedelmiä, kyti idän suuressa valtakunnassa tuhan alla alituinen väijyvä viha Suomea vastaan ja halu jälleen päästä sen alueella isäntävaltaan. Vaikka bolshevismin sukupolvi oli jo haudassa ja sen luut vaalenivat nurmen kamaran alla, olivat sen vallan perilliset saaneet rodultaan ja historialtaan testamentin, jolle he olivat uskolliset ja jonka he aikoivat ensimäisen sopivan tilaisuuden tullen toteuttaa. Muinoin oli Pietari Suuri osoittanut heille Konstantinopolin portteja. Kun vapautuneiden kansain nousu oli tehnyt mahdottomaksi tämän "perinnön" valvomisen, olivat kuolevat Miljukoffit, Kerenskit, Purishkevitshit, viime hetkelläänkin rotunsa sortajavaistoille uskollisina, osoittaneet Suomen kuningaskuntaa, läntistä merta, jonka syliin laskee idän barbaarien kadehtima aurinko. Maailman historia on barbaarien raivoisaa tunkeutumista lännen suurien merien rannoille, vaellusta niiden ikuisten kulttuuriaarteiden ja henkisten ominaisuuksien ahjoille, joissa työ ja toimeliaisuus kypsyttää hedelmiä ihmiskunnan ikuiseksi nousuksi.
Heti kun Venäjä oli päässyt sisäisestä sekasorrostaan selviämään, heräsi siinä voimakkaana korvauksen ja koston ajatus. Kuta kauemmas siirryttiin itsevaltiuden aikakaudesta, sitä enemmän unohdettiin silloinen alennustila ja muisteltiin sitä ulkonaista, alueellista suuruutta ja mahtavuutta, jonka puitteissa valtakunta oli astunut maailmansotaan. Tuo aika saavutti ennenpitkää ikäänkuin romanttista hohdetta, joka tuntui maan kirjallisuudessa ja runoudessa, antoi leiman sen kansan yleiselle historian käsitykselle, vaikutti mahtavasti sen tunteisiin ja muodosti näin sen yhteisen kansalliskiihkoisen ajattelun pohjan, joka vihdoin sopivalla hetkellä voi määrätä valtion toimenpiteetkin. Se hyvityksen ajatus, joka oli aikoinaan syössyt Ranskan maailmansotaan, oli pientä verrattuna siihen kytöön, joka hehkui Venäjän uuden keisarikunnan kansan sydämessä. Tuntui siltä kuin olisi tuo parisatamiljoonainen kansa pysähtynyt, nostanut kätensä silmäinsä varjostimeksi ja henkeä pidättäen tasangoiltaan tuijottanut laskevaa aurinkoa, kaukaa kimaltelevia aaltoja, joista toisten kansain elämän oikeus oli sen pois sulkenut. Sen silmäterät laajentuivat, sen sieramet värisivät kuin pedon, joka haistaa saaliinsa, ja raivokas hyökkäyksen ja anastuksen himo tärisytti sen ruumista. Se odotti vain sopivaa hetkeä.
Mutta idän ilmestyskirja-hirviö tunsi sittenkin jäntereissään jonkunmoista epävarmuuden ja epäröinnin hermostusta. Se tiesi ja tunsi, että Suomesta oli kuluneitten aikojen varrella uupumattomalla työllä ja toimella kasvanut valtainen ilves, jonka voima oli siinä täydellisessä herruudessa, jolla se hallitsi pienintäkin jänterettänsä, hienointakin hermosolmuansa. Se tiesi, että tuolla pedolla oli ruumiissaan shamaanimainen salaperäinen voima ja sitkeys, ehtymätön elävän veren ja elämänhalun lähde, joka ei koskaan lakkaisi virtaamasta ja jota eivät ehkä mitkään maalliset aseet tappaisi. Luoja oli johtanut Suomen kansan vapautumisensa hetkellä viisaalle tielle, antaen sille kuninkaan ja hallituksen menon, joka oli yötä päivää ahertaen liittänyt graniittipaaden toisensa päälle, luonut linnan, rakentanut varustuksen, jonka huipulla liehuva sinivalkoinen tuntui olevan suurimmankin jättiläisen saavuttamattomissa.