Näin oli kansa ja kuningas linnansa varustanut.
Viisaan ja tarmokkaan hallitsijan johdolla, joka korkeasta asemastansa alati saattoi nähdä ei ainoastaan oman kansansa tarpeet ja vaatimukset, vaan vieläpä senkin, mitä sen suhde muihin kansoihin ja ensi sijassa mahtavaan suojelijaansa nähden vaati, oli Suomi ryhtynyt voimakkaaseen sisäiseen ja ulkoiseen rakennustyöhön. Se katkera veljesviha, jonka venäläinen saastaisella myrkyllään oli vielä irti kirvotessaan onnistunut sen keskuuteen kylvämään, oli saatu pois juuritetuksi rakkaudella, leppymättömällä taistelulla kovaosaisten puolesta köyhyyttä ja kurjuutta vastaan. Se taistelu oli aluksi ollut ankara ja yksinkertaisten mielestä kova, jopa säälimätönkin, mutta kun sairas, poikki murtunut jäsen oli potilaan tuskanhuudoista ja vastustelusta huolimatta saatu lastoitetuksi, levisi sieluun pian tyytyväinen, parantumisen ihanan aavistuksen ja tunnon herättämä rauha. Ja kun voimakas hallitus, jota mitkään hetkelliset tuulahdukset eivät voineet järkyttää, lujalla kädellä piti yllä parantavaa lääkitystointansa, sallimatta oikeaksi huomaamaansa menettelyä muutella tahi kokeilla uusilla, oli vihdoin työnsä suorittanut, jätti sairas iloiten kainalosauvansa ja kiitti luojaansa elämän ja terveyden ihanuudesta. Hänen sydämensä jää oli sulanut, ja sen sulatustyön oli saanut aikaan hänen elämänehtojensa paraneminen, katkerien kokemusten ja nöyryytysten jälkeen vihdoinkin herännyt kansallistunto, todellinen tieto asemastansa ihmiskunnan jäsenenä, ja uusi herännyt usko maailmassa vaikuttaviin, kumoamattomiin ja ijankaikkisiin siveellisiin periaatteisiin. Hänet oli temmattu irti siitä aineellisuuden ja eläimellisen uskonnottomuuden, epäpyhyyden loasta, johon hänet tietämättömyyden vallassa olevana vaisto-oliona oli syösty, ja nostettu kirkkaampaan, raittiiden tuulien virkistämään ilmapiiriin, joka aateloi sielun. Ja kun hän nyt katsoi ympärilleen Suomen kuningaskuntaan ja näki, kuinka karu maamme oli väkivallalla tehty viljavaksi, kuinka vilkas ja tarmokas hyörintä kaikkialla todisti kansan uutteruudesta, kuinka työpajojen kalke kaikui laihojen huminan, junien vihellysten ja vihreitten metsä-aarteiden keskeltä, kuinka rauha ja tyytyväisyys täytti kansalaisten sydämen heidän nauttiessa oikeata lainalaista vapauttansa, — silloin hän ojensi kätensä ja sanoi: isänmaani ja kansani! Silloin levisi kuin helluntain humahdus kautta koko Suomen riemukas tunne: nyt me olemme yksi ja yksimielinen, vapaa, asemastamme ja oikeudestamme, tehtävästämme tietoinen kansa! Suomen kansa oli kuin perhe, jossa vallitsee rakkaus ja vanhempain kunnioitus.
Todellakin kuin perhe. Suomen hallitsija oli osannut jo ensi hetkestä esiintyä ja toimia sen aatteen edustajana, joka sisältyy sanaan "kuninkuus". Suuren perheensä isänä oli hän heti tullut siksi, mikä hän oli oleva, nimittäin kansansa valtiollisen itsetunnon symbooliksi, sen sisäisen arvoon pyrkimisen ja itsekunnioituksen näkyväksi kohdaksi, kaiken valtiossansa esiintyvän hyvän suojelijaksi, mutta vahingollisen vastalauseeksi. Hän oli voittanut kansansa rakkauden omalla rakkaudellaan, painanut mystillisellä arvovallallaan alas pikkumaisuuden ja nostanut esiin ja toimintaan jalouden ja uhraavaisuuden. Ja ennen kaikkea oli hän tullut kansansa pääksi sen aatteen pohjalla, että kuninkuus, hallitsija, edustaa jokaisessa kansassa syvällä voimakkaana piilevää miehuuden ja tarmon, puolustuksen ja pyhän oikeuden suojelun ajatusta. Suomen kansa, joka ei vuosisataan ollut saanut tuntea sitä itsetuntoa, jonka vapaalle miehelle antaa hänen aseensa, hänen miehuuden merkkinsä, oli kuninkaansa johdolla saanut takaisin muinaisen luontonsa, veressänsä olevan ilveksen hengen, jota ei voi tappaa aseilla eikä vuodattaa kuiviin. Oli kasvanut täyteen mittaansa saavutetun vapauden kuolematon puolustusuhma.
Tässä oli Suomen hallitsija toiminut tavalla, joka oli valtion ja kansan säilymiselle yhtä tärkeä kuin se sisäinen työ, joka oli parantanut sen henkisesti ja aineellisesti. Lähteneenä oloista, joissa tämä puoli kansojen elontaistelussa on vuosisatainen perintö ja luonnollinen selvyys, oli hänellä siitä sellainen avartunut ja asiallinen käsitys, ettei se ollut Suomen parhaillekaan miehille valtakunnan syntymähetkellä mahdollinen. Ja tämän käsityksensä eteen työskenteli hallitsija uupumattomasti, hyvin tuntien sielussaan tuon ahnaasti tuijottavan katseen idän taivaanrannalta, johdonmukaisesti koettaen kasvattaa kansaa tajuamaan koko sen täyden mitan, mihin sen itsesuojelus-ajatus aseellisellakin alalla oli ulotettava. Ja Suomen miesten avulla sekä uskollisesti ottaen huomioon kansamme voimat ja edellytykset saatiinkin vuosikymmenien kuluessa hijotuksi ilvekselle sellaiset kynnet, että niiden terävyyttä kunnioitti mahtavakin peto. Mutta kaiken tämän rinnalla oli hallitsija, käyttäen tarkoin hyväkseen kaikki ne monet suhteet, joita yksin hänellä saattoi olla maailman mahtaviin, alati selvillä kansainvälisen salaispolitiikan hienommastakin vivahduksista ja arveluttavimmistakin pyyteistä. Perheensä isänä ja päänä hänellä oli öin ja päivin huolena se, mitä toivorikkaat ihmiset eivät menneen maailmansodankaan aattona vielä uskoneet, että nimittäin saaliinhimo ja suurten kansain luontainen sorronhalu voi yhäkin millä hetkellä hyvänsä leimahduttaa ilmiliekkiin maailmanpalon, joka saattoi koitua ennen kaikkea pienten kansakuntain tuhoksi. Kun ihmiset ovat eläneet muutamia vuosikymmeniä rauhassa ja nauttineet sen siunausta, tuntuu heistä mahdottomalta, että mikään sivistyskansa voisi käydä toisen kimppuun, mutta se, joka korkeassa asemassa ollen alati on lähellä näkemässä niitä salaisia lankoja, joita myöten pahan sähkövirta kulkee, hän tietää oikein arvostella "sivistyksen" syvyyden ja kansain intohimojen pohjattoman raakuuden; onnellinen on se kansa, jolla on huipullaan niitä lankoja seuraamaan pääsevä elin. Kaiken tämän tuntien ja tietäen, sekä aavistaen tulevaista vihaa, oli Suomen kansa hallitsijansa johdolla kehittynyt siihen, että joka töllissä sykki uskollinen ja peloton sydän, ja joka miehen kunnia oli isänmaan puolustustaito. Valtaisina kohosivat Suomen linnojen ruohovallit merestä mereen ja vakavaa kieltä puhuivat ne luoksepääsemättömät alueet, joiden turvissa eli Karjalan kannaksen viljelys. Ja lujalle, sekä maamme puolustuksen ja säilymisen kannalta oikealle pohjalle, oli hallitsija osannut rakentaa ne liittovelvollisuudet mahtavampain kanssa, joihin lopullinen pelastuksemme perustui. Toivorikkaana saattoi Suomen kansa odottaa tulevaista vihaa.
Sen tulon tiesi hallitsija ja hänen neuvoskuntansa. Salaisilla tiedustelijoillaan oli hän alati seurannut saaliinhimoisen perintövihollisen vehkeilyä ja hiljaisuudessa ryhtynyt kaikkiin niiden vaatimiin toimenpiteisiin. Hän ei herättänyt kansansa keskuudessa mitään häiriötä eikä levottomuutta, vaan järjesti asiat hiljaisuudessa, tuudittaen vihollisenkin petolliseen itsetyytyväisyyteen. Se odotti hetkeään, mutta ei aavistanut, että ilves oli jo koonnut jalat allensa, terästänyt jäntereensä, teroittanut katseensa, voidakseen oikealla hetkellä yhdellä voimakkaalla hypyllä karata hyökkääjän sydänverien lähteille. Suomen kuninkaan ja kansan hetki oli tullut.
* * * * *
Mikä maailman mullistus se oli, joka taas pani vapautemme vaaraan, jääköön tässä selvittämättä. Ne, jotka olivat perehtyneet menneen maailmansodan historiaan, olivat sitä peläten odottaneet ja siihen uskoneet. — Yksi sen palon ydinkohdista oli jälleen suuren ja mahtavan Venäjän pyrkimys uudelleen iskeä alleen sen yhteydestä eronneet kansat, saada hyvitystä kärsineelle kansalliskiihkolleen ja itserakkaudelleen, saada kostaa menneet häpeät ja katkerat nöyryytykset. Se kostonhimo oli niin voimakas, että se taas kuin salama, kuin patonsa murtava tulva, rikkoi maailman rauhan polkien alleen ihmiskunnan uskon. Voi sitä kansaa tuon jättiläisen kynnyksen edessä, joka ei silloin ollut varoillaan ja valmiina!
Mutta Suomen kuningas ja kansa olivat. Kun hyökkääjä lähetti laumansa vallejamme vastaan, tuli kuninkaan ja kuninkuus-ajatuksen suuri ja ratkaiseva hetki. Kuin sotatorven puhallus kajahti hänen kokoava ja rohkaiseva huutonsa läpi maittemme ja salojemme, sytyttäen uuden valkean innostuksen, joka vyöryi ukkosena kautta maamme merestä mereen. Muutamassa viikossa oli maastamme tullut sotaleiri, joka luotiin yksityiskohtaisesti suunnitellun ja kauan valmistellun ohjelman perusteella. Ei ainoakaan ratas kitissyt, ei ainoakaan soraääni häirinnyt sitä sopusointua ja yhtenäisyyttä, jonka loi kansan isällisen hallituksen ja hallitsijan tutkittu ja järkkymätön ohjelma. Kaikille valkeni ennen aavistamattomassa määrässä, mikä ihmeellinen kokoova ja kansallisesti rohkaiseva voima sisältyy kuninkuus-aatteeseen, mitenkä se juuri suurien vaarojen hetkellä on kasallislipun ylhäinen kantaja, joka pitää sinivalkoista korkealla, kaikkien näkyvissä, sinä merkkinä, joka lipun tulee olla, vastatakseen pyhää aatettaan. Outo ja ennen kokematon riemastuksen tunne täytti Suomen sotajoukkojen mielen, kun ne astuivat kuninkaansa johdolla taisteluun perintövihollistaan vastaan; ne huomasivat sydämessään, että ihmiskunta palautuu taistellessaan elämästä ja kuolemasta tavallaan takaisin sankarikauteensa, jolloin salaperäinen innostus ja voima väkevöittää heikonkin käsivarren, jolloin tavallisesta elämästä kaukana olevat tunnelmat ja aavistukset avartavat sielun, herättäen siellä uusia hengen elämyksiä. Suomen sotajoukko tunsi voimakkaasti, että sillä oli kuninkaassaan suurenmoinen ja ihana itsenäisyytensä, vapautensa ja miehuutensa symbooli, todellinen lippu, joka teki kuoleman isänmaan edestä ihanaksi.
Ja turhaan lähetti barbaari laumojaan siihen solaan, jonka lävitse sille kimalteli maamme ihanuus. Suomen miehet ja nuorukaiset menivät taisteluun ilolla ja kaatuivat kuolemataan siunaten. Ja kun vihdoin oli saapunut hetki, jolloin ilveksen kuolinkamppailun vaihe näytti alkavan, kasvoi sankarien kuolemasta voiton hedelmä. Vapaus ja oikeus todisti jälleen maailmalle olevansa voittava aate, jota ei voida lannistaa miljoonienkaan raa'alla voimalla. Suomen hallitsijan ja kansan valveillaan olo oli sille säilyttänyt oikeuden edelleen jäädä vapauden lapseksi, vihdoinkin päästä lähelle sitä, mitä se vain oli toivonut, rauhaa ja isäinsä maan häiritsemätöntä nautinto-oikeutta. Sinivalkoinen viiri lujittui tälle niemelle ikuisiksi ajoiksi, ja rauhan ruoho kasvoi valliemme edessä vaalenevien vihollisten luitten päälle. Verestä kasvoivat ruusut.
Se oli ollut Suomen kuninkaan ja kansan hetki, ja sen jälkeen alkoi taas uupumaton rauhan työ. Arvet kirvelivät, haavat eivät tahtoneet mennä umpeen. Taas sai Suomen kansa huomata, että tarvittiin voimakasta, yhtenäistä hallituksen ja elämän menoa niiden parantamiseksi ja uuden luomiseksi. Mutta nyt se kävi kuitenkin helpommin kuin ennen, koska sillä ei enää ollut epätietoisuutta siitä, millä keinolla ja johdolla.