(Suomen lipun syntymispäivänä, 28/5 18.)
Nummisuutarin Esko.
Viime keskiviikko-iltana oli eduskunnassa esillä asia, joka teki tuon istunnon tavallista huomattavammaksi. Sekin, joka ei ollut käynyt kuunteluparvekkeella kymmeneen vuoteen, tunsi nyt halua mennä sinne. Ja se, ettei siellä nyt tarvinnut odottaa sosialistisen agitaattorijoukon esiintymistä, teki osaltaan tuon meno-aikeen mahdolliseksi, sillä olihan sen aineksen poissa olo tehnyt eduskuntamme, kuinka sanoisin, sympaattisemmaksi. Sankasti olikin parvilla kuuntelijoita.
Huomaan siellä paljon sellaisia kasvoja, joiden taakse varmasti kätkeytyi punainen sielu. Silmissä oli tuo katse, joka todistaa, ettei yhteiskunnallinen mielisairaus ole vielä suomalaisen sielusta hävinnyt. Tuossa katseessa oli samaa ilmettä kuin punakaartilaisilla silloin, kun he esimerkiksi Helsingin valloituspäivänä ryhtyivät ajamaan yleisöä pois kaduilta. Heidän silmistään loisti aivan selvästi hulluus. Nyt he olivat tulleet kuuntelemaan, kuinka "herrat" keskustelivat kuninkaasta. Leuka lehterin laitaa vasten makasivat he siellä tuijottaen alas saliin kuin kahlekoirat; murista eivät he enää uskaltaneet, kuten vielä tammikuulla, ja kulmahampaat oli hiottu tylsiksi.
Oli siellä paljon muutakin yleisöä, sotilaita sekä mies- ja naispoliitikkoja, ehkä joku ulkomaalainenkin. Ja luulen, että meillä parvekkeella olijoilla oli jotakin juhlamieltä, vakavaa odotuksen ja hetken merkityksen tunnelmaa. Väkisinkin johtui mieleen, että nyt on tässä salissa valta säätää Suomelle hallitusmuoto, jos on vain sopua ja järkeä. Tämä juhlatunnelma haihtui kuitenkin hyvin pian, sitä oli mahdoton säilyttää.
Luulen, että hallituskin piti hetkeä juhlallisena, vakavana ja kauaskantoisena. Valtioministerin esiintymisessä oli jotakin, joka vaikutti meihin tavallisiin ihmisiin. Hillitystä, mutta silti voimakkaasta äänestä tunki esille syvä, mukaansa tempaava vakaumus. Ja olihan kysymyksessä uudistetun hallituksen ohjelma, valtioministerin se esiintyminen, joka muualla maailmassa on poliittisten työkausien tärkeimpiä tapauksia, jolloin lausutut sanat antavat pohjan sille, miten hallitukseen ja sen politiikkaan suhtaudutaan. Totta kai sen ymmärtävät meidänkin edustajamme, koska kerran muuallakin maailmassa kaikki parlamenttien jäsenet puolueisiin katsomatta henkeään pidättäen näitä tällaisia esityksiä kuuntelevat?
Ja suurin osa edustajista näytti olevankin siitä selvillä, kuunnellen tarkoin tärkeätä esitystä. Mutta vain suurin osa, eivät kaikki. Maalaisliiton eräille jäsenille kävi "opetustunti" liian raskaaksi ja täytyi virkistäytyä pienellä keskustelulla, naureskelulla, muulla puuhalla, kunnes taas säpsähdettiin kuin koulupojat, kun opettajan katse sattuu. Heissä on useita välittömän tunteen ihmisiä. Hyväksyminen tai paheksuminen tulee heti näkyviin jo ilmeissä, ja kun valtioministeri saapuu siihen puheensa osaan, joka koskettelee hallitusmuotoa, ilmestyy heidän kasvoilleen eräs hymy, joka saa minut säpsähtämään.
Aluksi on kuin en muistaisi, missä olen sen nähnyt ja mitä se merkitsee, mutta samalla selviääkin muistini. Olen nähnyt sen tuhansien suomalaisten kasvoilla aina silloin, kun he ovat luulleet päässeensä selville jostakin asiasta, ja kuuntelevat tuo oma "varma vakaumus" mielessä asian toisen puolen selvittelyjä. Tuossa hymyssä on paljon Nummisuutarin Eskoa, sitä maailman itsepäisintä puumerkkimieltä, joka on asiallisimmillekin perusteille auttamattomasti kuuro, kun on vain saanut jotakin kalloonsa isketyksi. Niin pian kuin se ilmestyy suomalaisen kasvoille, on turha toivoa mitään mielipiteitten muutosta, puhuisipa vaikka enkelien kielellä. Tapahtukoon mitä tahansa, menettäköön Esko morsiamensa, saakoon selkäänsä Teemulta ja hänen isältään, mellastakoon Karrin pirtissä niin, että ankara prosessi häntä uhkaa, vielä kaiken senkin jälkeen pitää hän tiukasti kiinni siitä, että hänenkin puumerkkinsä siinä olla pitää. Kanttori Sepeteuksen järkisyyt eivät merkitse tässä mitään, ei, vaikka hän puhuisi niinkuin nyt valtioministeri tuolla alhaalla. Tuo puumerkkimieli on kansassamme erinomaisen yleinen, todellinen rotuluonteen piirre, niinkuin sen kuolematon kirjailija on loistavasti eteemme kuvannut.
Mutta tästä huolimatta jaksaa valtioministeri pitää yllä hetken juhlallista tunnelmaa, antaen esityksensä taitavasti kohota loppuun tultaessa. Mielenkiinnolla odotan, pysyvätkö seuraavat esitykset annetussa oikeassa äänilajissa. Puhujalavalle astuu professori Ståhlberg.
Tiedän vanhastaan, ettei hänellä ole sanottavasti huumorin lahjaa, ei minkäänlaista "gemyyttiä", jonka puute tekeekin kaiken, mitä hän puhuu tahi kirjoittaa, siltä kannalta kuivaksi ja köyhäksi. Mutta sen korvauksena on hänellä melkoinen ironian lahja, jota olen hänen kuullut käyttävän joskus suurella menestyksellä ja jota vastustajat usein lienevät pelänneetkin. Hänen kirjoituksissaan se ei kuitenkaan ole ennen saanut sanottavaa sijaa, sillä häntä on nähtävästi pidättänyt siitä jonkunmoinen arvokkaisuuden tunne, ja hänen puhuessaan on sen kärki useimmiten peittynyt hänelle ominaiseen ystävälliseen hymyyn. Kun nyt pitkän ajan kuluttua kuuntelen hänen äänilajiltaan ja esitystavaltaan hiukan väsyneenkaikuista lausuntoaan, jossa on hermostumisen ja kärsimättömyydenkin merkkejä, huomaan kummastuksekseni, että aika ei mene merkkejä jättämättä. Se voi huomaamattamme järkyttää niitäkin perusteita, joilta ennen virkeä ja voimissaan oleva hieno poliitikko ammensi sekä ulkoiselta asultaan että asiasisällykseltään nuhteettomat lausuntonsa, ja se voi tehdä mahdolliseksi senkin, että arveluttavat väitteet, kärjetön ironisointi ja rahvaanomainen polemisointitapa saattavat tuntua käyttäjästään täysipainoisilta. Professori Ståhlberg on kuitenkin kaikesta siitä huolimatta, mitä hän nyt puhuu ja kirjoittaa, sellainen poliitikko, että hän eikä mikään muu muodostaa maassamme tasavaltalaisuuden ainoan pitävän perustan. Nimittäin sillä tavalla, että ellei hän olisi tasavaltalainen, vaan monarkisti, ei tasavaltalaisia nuorsuomalaisia olisi ollenkaan, ja maalaisliittolaisten käsi menisi hyvin nopeasti korvalliselle.