Katselen maalaisliittoa hänen puhuessaan. Puumerkkihymy on kadonnut ja sijaan tullut se ilme, joka nousi Eskon kasvoille silloin, kun taas jälleen kaikki hyväksi kääntyi. Siinä on lapsen antaumusta ja luottavaa turvautumista vahvaan runkoon, katsetta ylöspäin kuin Stefanuksen pääsinhetkellä. Ja kun puhe on loppunut, kuuluu sieltä tyydytyksellä lausuttu "hyvä". Olen epätietoinen siitä, mille tilikirjansa puolelle puhuja tuon tunnustuksen kirjoitti, mutta luulen, että se ei häntä miellyttänyt. Noihin kansankokouksissa — ja sehän eduskuntamme on — saatuihin kättentaputuksiin sisältyy kriitilliselle mielelle aina jotakin epäiltävää.
Professori Ståhlbergin puhe oli käynyt alemmassa tyylissä kuin valtioministerin, ja särki tunnelman. Valtioneuvos Wrede koetti sitä korjata esityksellään, josta sai oppia sen, mihin "aateluus velvoittaa", mutta kaiken pilasi edustaja Alkion puhe. Kansankokouksen tahi oikeammin nuorisoseuran kokoustunnelma oli täydellinen.
Mitä varten pidetään eduskunnassa vielä sellaisia puheita? Eikö vieläkään ole päästy niin pitkälle, että luovuttaisiin tuosta pilviä piirtävästä tunnelma- ja kansallisen itserakkauden tyylistä, jota ei voi enää sietää ja joka on vaarallista kaiken kansallisen synnintunnon heräämiselle? Tosinhan on mukavaa heittäytyä tuoliinsa ja antaa omia itserakkaita käsityksiä hivelevän pontevan sanaryöpyn huuhtoa sieluansa kuin kesäisen vesisuihkun, vaipua unelmoimaan mieluisissa, utuisissa kansallisen omahyväisyyden tunnelmissa ja lopuksi herätä sanomaan "hyvä", mielessä vakaumus: "Me pystymme vaikka mihin." Sellaiset profeetalliset ilmestykset kuin Alkio, joka luulee olevansa kansamme hyvien ja huonojen ominaisuuksien luotaaja, joka menee "Suomen kansasta" ylivoimaiseen takuuseen millä hetkellä hyvänsä, eivät ole mitään muuta kuin heitä itseään miellyttävien, puolitaiteellisten näkemysten fanaattisia tulkkeja, mikä näkyy jo miehen silmistäkin. Mikään tällainen ei enää eduskuntaamme kuulu, vaan on siellä pysyttävä tarkoin sen rajan sisäpuolella, jonka ulkopuolelle jätetään armotta kaikki kansankiihoittajat. Niinkuin ei jo kokemuksesta tiedettäisi, mihin tuollainen vie.
* * * * *
Lähdin pois, ennenkuin neiti Pykälä sai puheenvuoron, joka sitten siirtyikin toiseen iltaan. Hän ei nimittäin mielestäni kuulu eduskuntaamme, mikäli kyky ja kunto on sinne pääsemisen ehtona. Mutta onko se?
Vakavia ajatuksia herää eduskunnassamme käydessä. Luulen, että valtioministerillämme, hänen vakaana kuullessaan alkanutta kirjavaa sanaryöppyä, välähti mieleen kirkkaana näkemyksenä yhä uusien ja uusien hallitusten vaivaloinen ja hedelmätön ura. Ne nousevat ja kaatuvat arveluttavan tiheään, ja pohjan niiden parhaimmiltakin, kaukonäköisimmiltäkin suunnitelmilta tulee aina riistämään tämä sama seura, kansaneduskuntamme, joka ei voi koskaan — ellei muutosta tehdä — saada valtiolle ja yhteiskunnallemme todella terveellistä ja asiallista kokoonpanoa. Johtavien voimien parhaat pyrkimykset tulevat aina jollakin taholla kompastumaan tuohon Nummisuutarin Eskon ominaisuuteen, tuohon itsepintaiseen puumerkkiperiaatteeseen, josta ei luovuta, vaikka "mätänis".
Ulos mennessäni näen senaattori Pehkosen jurot kasvot. Hän näytteli kerran nuoruudessaan muutaman edistysseuran notkuvalta lavalta suurella menestyksellä Nummisuutarin Eskoa. Oli aivan ilmeistä, että hänellä oli etevät lahjat siihen osaan, ja minä taputin hänelle ankarasti käsiäni.
(5/6 18.)
Timanttikurkien ampujia.
Lukija, joka suuntaa arvostelevan katseensa ylläolevaan otsakkeeseen, luultavasti hiukan ihmettelee sen erikoisuutta. Niin teen itsekin, mutta annan sen siinä olla, sillä se sisältää paljon kansallisen itsetutkistelun totuutta ja on sitäpaitsi kansalliskirjallisuudestamme saatu. Olen käyttänyt sitä omassa hiljaisessa mielessäni jo kauan, kunnes äsken, Pietari Päivärinnan kuvan osuessa käteeni, hoksasin ruveta täten puhumaan siitä yleisöllekin.