Ne kansalaiset, jotka eivät ole pitäneet itseään liian hyvinä nauttiakseen vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta, muistanevat Päivärinnan mainiot Sakeus Pyöriän kertomukset. Niillä pakinoilla on puolensa ainakin sen mielestä, joka hakee suomalaisen kansansielun ilmenemistä tältäkin alalta, ja niissä on kuvia ja kohtauksia, jotka painuvat mieleen ainaiseksi. Tällä kertaa on ajatuksissani erikoisesti askarrellut Laarila, tuo maanviljelyskoulun käynyt mies, jolla hänen vaimonsa ihailevien sanojen mukaan kyllä oli kykyä, mutta jota ihmiset eivät ymmärtäneet.
Te muistatte hänet kaikki? Hän oli Sakeuksen hyvä ystävä, esiintyi aina ylioppilaslakkia muistuttava maanviljelyskoulun päähine tuntomerkkinään, ja sanoi ahkerasti "tuota". Hänen onnettomuutensa oli siinä, ettei hänestä ollut mihinkään käytännölliseen elämään, tukevalle arkipäiväiselle pohjalle, että hän oli koulustaan saanut herraskaisen vikaa, jonka vuoksi hiukan halveksi maamiehen ammattiakin, vaikka oli sitä varten opin käynyt, ja että hän yleensä oli toimeton nahjus, joka ei näyttänyt mihinkään pystyvän ja jolla ei ollut "kykyä" kenenkään muun kuin oman vaimonsa mielestä. Lukija oppii häntä säälien halveksimaan, kunnes hän äkkiä osoittaa, että hänellä on suurenmoinen mielikuvitus.
Hän ilmestyy eräänä kevätpäivänä Sakeuksen asuntoon suuri pyssy selässä ja selittää hämmästyneelle ystävälleen olevansa matkalla Perä-Pohjolan pohjattomille nevoille ampumaan "timanttikurkia". Tämä erämaittemme viisas ja närkisti katseleva lintu nimittäin Laarilan selityksen mukaan etelämaissa ollessaan syö timanttipitoisia kiviä kupuunsa, jonne ne jäävät, kunnes hän, Laarila, tulee ja ampua mäiskäyttää ne kuoliaaksi, aukaisee vatsan, perkkaa kivet esiin, murtaa niistä timantit irti, joko myytäviksi Lindstedtille tahi käytettäväksi kantasormuksina, lasiveitsinä tahi muina maanviljelyskaluina. Ja voitonriemulla hän näyttääkin ylen hämmästyneelle Sakeukselle muutamia, kuten jälkimäisestä tuntuu, selviä ukonkiven jytysiä, jotka muka ovat timantteja. Niin lähtee hän tuolle merkilliselle retkelleen ja maanviljelyslakin vihreä samettiponta vain välkähtää keväisessä auringossa.
En voi sille mitään, että tämä kohtaus ja Laarila on suurentunut mielessäni aivan yleiskansalliseksi vertauskuvaksi. Kuinka monta tuhatta timanttikurjen ampujaa noita lieneekään Suomen maassa, jos ne kaikki laskisi ja ilmi perkkaisi? Uneksivia, aikaansa tyhjään kuluttavia, haaveilevia mietiskelijöitä, joille kaikki todellinen elämä ja sen arkipäiväinen, ankaraa työtä vaativa puoli on vastenmielinen ja vieras. Mutta annas kun herää joku ihmeellistä ihmeellisempi haave, joka on yhtä kaukana todellisuudesta kuin se kultanummi, jonka pappilan mamsseli näki unissansa, niin silloin ilmestyy mieheen vireyttä ja intoa. Silloin "kuhnitaan" niin, ettei koko Europan pytty teollisuus tahdo riittää, silloin nähdään vapaaehtoisesti nälkää, niin että luut rupeavat heltiämään niteistään, ja silloin syvennytään elämän ongelmoihin niin syvälle, että Intian fakiiri on kalpea ilmestys sen viisauden ja tunnon syvyyden rinnalla. Silloin rakennetaan viimeistä kiveä myöten pystyyn ihanne-yhteiskunta, joka on ainakin kolmas potenssi Raamatun Saalemista, mutta tavallista työntekoa, ahkeruutta, elämän yksinkertaisia kauneuksia ja iloja — ovat vain tästä maailmasta, eivätkä miellytä. Ei voi kieltää, etteikö koko kansamme luonteessa — tahtomatta tästä kuitenkaan mitään kivitauluun piirrettävää lakia säätää — olisi jotakin tuollaista käytännöllisessä maailmassa hiukan mahdotonta, mutta suunnitelmissa ja oman itsensä arvioinnissa mielikuvitusrikasta ja haaveellista timanttikurjen ampujaa? Joka tapauksessa niitä on keskuudessamme paljon, hyvin paljon, ja olisi ne väittämättä annettava suojeluskuntain käsiteltäväksi.
Mutta seuratkaamme edelleen Laarilan vaiheita, niin huomaamme, kuinka erinomaisesti kirjailija hänessä tätä kansamme luonteen puolta kuvaa. Tapahtui, että joessa nousi suunnattoman korkea kevättulva. Suuret jäätelit tulit ja musersit sillan, jonka keskimäiselle arkulle jäi Hannun Maija — hän, jolla "reväsimen" johdosta alati molkerehti lääkepullo pullean vatsan päällä (vihilläkin seistessä piti siitä kesken valaa ottaa kulaus) — lapsineen ja vieläpä kirkkoherran lapsi lisäksi. Joka hetki uhkaa vahtitölli pyllähtää kohisevaan virtaan, jonka tuomat jäälohkareet ryskyttävät sillan arkkua kuin Vespasiaanuksen pässit Jerusalemin muureja. Kansa rannalla itkee ja hätäilee. Neuvokkaimmatkin miehet ovat voimattomia. Onnettomat vanhemmat lupaavat huikeita summia sille, joka voi nuo raukat pelastaa. Tuskaa ja sielun ahdistusta on ilma täynnä ja sadat katseet suuntautuvat tuonne sillan arkulle, jossa Maija seisoo lapset ympärillään, ottaen väliin pullostaan vahvistuksen "reväsintänsä" vastaan. Mutta silloin saapuu paikalle Laarila, tuo kaikkien halveksima nahjus, jolta ei kukaan koskaan odotakaan mitään miehen tointa. Mikä on häneen nyt tullut? Äkkiä hän on koko asemasta selvillä. Hänen vartensa suoristuu, silmiin ilmestyy käskevä tuli, hän antaa nopeita ja täsmällisiä, teräviä määräyksiä, käyttäen "tuota"-sanan rinnalla kielemme ydinmanauksen omituista lievennysmuotoa "pertana", vedättää venheen arkun yläpuolelle ja lähtee yksinään pontevana kuin koskenlaskijain jumala kuohujen keskitse viilettämään kohti vaaran paikkaa. Maanviljelyslakin vihreä ponta vain vilahtelee aaltojen ja jäiden keskellä. Sydän kurkussa seuraavat ihmiset rannalla uljaan miehen yritystä. Onnistuuko kääntämään purtensa arkun alle kosteikkoon, vai riistääkö koski miehen nieluunsa? Silloin osoittaa Laarila, mikä hän on miehiään, kun hänelle todella on selvinnyt, että nyt on ratkaisevan toiminnan hetki: juuri sopivimmassa silmänräpäyksessä tekee hän melallaan sellaisen mestarikiekauksen, että vene käärmeenä suikaisee juuri sopivimpaan paikkaan. Kaikki pelastuvat, vaikka Maijan täytyikin vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun tupa jo oli kaatumassa, viivyttää venheeseen laskeutumistaan tuon siunatun "reväsimen" takia, joka ei vääjännyt muuta kuin tuota jo mainittua alati käsillä olevaa potellia. Mutta tämän suurenmoisen työn tehtyään vaipui Laarila kuin kokoon ja vältteli kiittelevän ja iloitsevan kansanjoukon ylistystä.
Täällä on Suomessa eräs toinen, joka äsken vaaran ja toiminnan hetkellä uneliaisuudestaan heräten teki ehkä vielä suuremman mestarikiekauksen, ja se on Suomen valkoinen kansa. Siten se todisti luonteensa "Laarilamaisuutta" sangen suuressa määrässä, sillä velttouden ja uneliaisuuden jälkeen, jolloin jo monet luulivat sen ainaiseksi nukkuneen, heräsi se jumalaiseksi koskenlaskijaksi, tehdäkseen kerrassaan mestarikiekauksen, jolla se pelasti maailmanvirran sillan arkulle jääneen Suomi-Maijansa viime hetkessä (pullottomana). Ja Suomen punainen kansa antoi samoin aivan yhtä pätevän todistuksen samasta "Laarilamaisuudestaan", sillä kapinallaan ja ihanne-yhteiskuntapuuhallaan lähti se jos kukaan ampumaan timanttikurkia. Kukapa voinee sitä vastaan väittää? Voitaneen siis sanoa, että tuon uneliaisuuden alla kyllä piilee tarmoa ja voimaa, vaikka tarvitaan aivan erikoiset elämän synnytyspihdit sitä sieltä harmaan nutun alta esille kiskomaan. Mutta palatkaamme Laarilaan.
Hänkin sai tämän jälkeen tuulta purjeisiinsa, kohosipa jo niin korkealle, että hänestä tuli — oluttehtaan isännöitsijä. Vaikka oikeastaan vain me nykyiset ihmiset, jotka olemme veden juontiin nähden niin sanoakseni pakko-asevelvollisia, voimme täysin ymmärtää tämän aseman kaikki huomattavat edut, tuntuu Laarilakin niille panneen arvoa; koska hänestä — niin, sitä ei valitettavasti käy salaaminen — tuli säälimättä sanoen rapajuoppo. Kun Sakeus Pyöriä kävellä pöllötteli pimeänä syys-iltana pitkin maantietä, rupesi hän kaukaa kuulemaan kärryjen pyöräin rätinää ja pian ajoi hänen ohitseen hurjaa laukkaa mies rentona humalassa ja huudellen huikealla äänellä: dobra harashoo! Se oli Laarila, joka ajoi, ja ajoi itsensä vähän matkan päässä kuoliaaksi. Menestys oli mennyt hänelle päähän. Sieltä hän nyt taivasten majoista viittilöi meille toisille timanttikurkien ampujille, kehoittaen muistamaan, että purjetuuli on vaarallista.
Kunhan emme vain olisi tässä päässeet äskeisen mestarikiekauksen jälkeen yhtä korkealle kuin Laarila-vainaja, ihan oluttehtaan isännöitsijäksi? Täytyy pysähtyä tarkastamaan itseään ja asemaamme, ettemme lähtisi ajamaan humalapäissämme hurjalla hevosella pitkin syysöistä elämänmaantietä ja vielä kiljahdellen, että "dobra harashoo". Ettemme yhtäkkiä irtautuisi maajalasta ja lähtisi tuntemattomille, pohjattomille nevoille ampumaan timanttikurkia. Se vaara on kieltämättä lähellä, ja monet merkit viittaavat siihen, että halukkaita matkalle lähtijöitä taas olisi yllin kyllin. Kun en tahdo vakaumustani salata, tunnustan suoraan, näin ystävien kesken, että noissa tasavaltalaisissa on paljon, ehkä enemmistö, juuri näitä timanttikurkien ampujia. Punaiset istuvat vielä nevan rannalla ja tuijottelevat sinne, näkyisikö missä onnen lintuja, ja heidän rinnalleen on istumassa suuri joukko muita, jotka nekin etsiskelevät tasavallan hyllyvältä ja tuntemattomalta suolta sitä haaveksimaansa timanttikurkea. Jännityksellä täytyy kysyä, lähteekö eduskunnan vähemmistö mukaan tälle metsästysretkelle, vai yhtyykö se enemmistöön sovussa tehdäkseen sen mestarikiekauksen, joka sujahduttaa valtiovenheemme tyyneen kosteeseen silta-arkun juurelle, sen silta-arkun, jota suuren maailman jäätelit yhä ahneemmin pakkautuvat jyrsimään, mutta joka tällä kerralla kestääkin?
(13/7 18.)
Suomalainen oikeistososialisti.