— Jos Jyrki voittaa minut, niin hän saakoon tytön ja talon, mutta jos minä voitan, niin pidän ne itse.
Kuinka olikaan, niin toi tämä omituinen ajatus hymyn hänen huulilleen. Oli kuin olisi hän siinä nähnyt salliman neuvon ratkaisuun pääsemiseksi ja siitä toivosta jo edeltäpäin ilahtunut. Hän kääntyi veljeensä, joka kummastuneena oli huomannut hänen hymynsä.
— Mikä naurattaa? ehätti hän tylysti kysymään.
Mutta Ontrei ei tuosta pahastunut, vaan kävi asiaansa esittämään:
— Kun sinä, veliseni, halajat morsiantani, niin ratkaistaan tässä asia. Käydään voimain koitteluun: jos voitat, niin olkoon sinun sekä tyttö että talo, mutta jos minä voitan, niin lähde muille seuduille, että lakkaa riita. Aika haavat parantaa.
Kiireesti heitti Jyrki pyssynsä, puukkonsa, lakkinsa ja mekkonsa, ja äkeästi kävivät veljekset siinä ilmavan vaaran laella painimaan.
Kalliimpaa palkintoa ei liene monelle kilpasille käyvälle ollut tarjona kuin tässä äänettömässä ja sitkeässä ottelussa, jota vain erämaan säikähtyneenä pakeneva otus oli todistamassa. Siinä oli saavutettavissa se, mitä ihanaa ihminen voi kuvitella rakkautensa esineen omaksi saamisesta, ja siinä oli myös tämä kaikki kadotettavissa. Siinä oli kysymyksessä veljenrakkaus ja pako kotikylästä kauas outoon maailmaan, oli ratkaistavana, astuitko ijäiseen yöhön tai onnen päiväpaisteeseen. Ja ottelu ei ollutkaan leikkiä, vaan pantiin siinä liikkeelle kaikki voimat, mitä suinkin kahdesta nuoresta ja sitkeästä ruumiista saatiin puristetuksi. Kauan kesti taistelua, kunnes viimein Ontrei kalpeana kysyi:
— Tunnustatko paremmaksi?
— Tunnustan.
— Heitätkö tytön rauhassa minulle?