Ontrei — hänen satunnainen matkatoverinsa pienestä salokylästä — oli hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle koetukselle.
He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa, joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.
— Ylen — alotti Ontrei päästyään odottelevan toverinsa kuuluville — ylen on nyt, veliseni, ilma paha joutuin matkata. Sinähän kyllä nuorilla ja notkeilla jaloillasi menet saman tyynellä kuin tuulellakin, mutta minun vaivaisen on vaikeampi. Mutta saattaapa sinunkin vauhtisi hiljentyä, ennenkuin ollaan perillä…
Hän hymähti leikillisesti ja vilkaisi salavihkaa nuoreen toveriinsa.
— Sinä olet, Ontrei, — vastasi tämä — hidas, mutta sitkeä. Pitäisi joutua kylään levähtämään. Nälkäkin on. Onko vielä matkaa pitkästi?
— Viisi virstaa ainakin. Mutta astutaanhan hartaasti. Harvan matkanhan perille niin nopeasti päästään kuin mieli tekisi. Ja kuitenkin, — kun ollaan kuoleman kanssa vastatusten, niin jopa onkin mieleistämme silloin liian joutuin maallinen vaelluksemme suoritettu…
Ontrei huokasi, teki ristinmerkin ja jatkoi:
— Ei vapahtajakaan kiireesti kulkenut apostolein kera vaeltaissaan ajallisessa haahmossaan. Ja kuinka sattuikaan pyhälle Sosimalle, kun hän hengen herättämänä läksi Äänisen rannalta astumaan halki erämaan pohjoista kohti…
Tällä kohdalla tukahdutti Ontrein tavallista äkeämpi tuulen puuska, joka sai hänet peräti hengästymään. Edessä oli suon salmeke, jonka toisella rannalla metsä mustana ja uhkaavana odotti kulkijoita. Nuoremman tottumattomia veriä hiukan värähdytti ja hän pysähdytti Ontrein.
Mikä se?