— Menenkö ja isken maahan muukalaisen papin?
Kukaan ei vastaa, vaan kaikki seisovat hiljaa kuin lumoissa, liikkumatta. Pyhä Ilja siellä puhuu jotakin oudolla kielellään, jota luopio vepsäläinen kokee tulkita livvin kielelle. Jo kohottaa munkki kirveensä, jo jännittyy käsi lyömään… Auringon säde sattuu kiiltävään kirveen terään, kun se on tuossa korkeimmalleen kohonneena. Se on kuin salama… Ukko avita…
Nauskahtaen uppoo munkin kirves kesäiseen, pehmeään puuhun ja kansan joukosta kuuluu voihkaisu kuin olisi ase isketty sen omaan sydämeen. Hänen jalkansa herpautuvat ja jäätävä kylmyys hiipii pitkin hänen suoniaan. Silmissä sumenee ja hän tuntee, että elinhermo nyt lyötiin poikki. Mutta munkin apurit tarttuvat kirveisiinsä ja rupeavat voimalla hakkaamaan poikki valtavan paksua puuta. He lyövät niin, että lastuja sinkoilee satamalla. Ne vilkkuvat hänen silmissään outoina lintuina, niin tiheässä, että hän ei tahdo erottaa taivasta. Sen hän kuitenkin huomaa, että valtapuun oksat ja lehvät tärisevät kuin puistaisi luojan puiston kuningas päätänsä, kuin kummastelisi se sitä tekoa, joka hänet, merkin ja vertauskuvan, tahtoo pois juurittaa. Sen liikutus kasvaa silminnähtävästi, ikäänkuin vapisuttaisi sisäinen itku sen mahtavia hartioita, sen voimat vähenevät ja se lähtee kaatumaan sen maan syliin, josta se oli vuosisatoja elon voimaa imenyt. Sitä tahtoo se jäähyväisiksi hienoimmilla ritvoillaan silitellä, pehmeillä lehvillään lepyttää. Suunnattomalla kohauksella, kuin olisi iskenyt siihen tuulispää, se masentuu maahan. Mutta sen sydän ei voinut ääneti kuolla, vaan pitäen joka säikeellään ja joka solullaan kiinni kannastaan päästää se kallistuessaan sydäntä vihlaisevan parkaisun. Ytimiin se huuto tunki…
Silloin kuuluu outoa ääntä ja melskettä. Tuolta kansanjoukon takaa se saapuu ja kohta ryntää sieltä esiin kalpea ja laiha mies. Hurjistuneena ryntää mies paikalle, mutta peräytyy tyrmistyneenä nähdessään isien puun kaadetuksi. Hän ei tahdo saada henkeä vedetyksi, vaan näyttää tukehtuvan, hän tuijottaa verestävillä silmillään vuoroin kansaan, vuoroin pappeihin, hän viittaa ja huitoo. Mutta äkkiä tarttuu hän molemmilla käsillään rintaansa, ja kun hän kääntyy päin, nähdään ilmitulen palavan hänen rintansa sisässä. Liekki syö hänen sydäntänsä, hän vääntelehtii tuskasta ja puhkeaa vihdoin kauheaan huutoon. Se huuto on kamalampi, tuskallisempi, vihlaisevampi kuin konsanaan Laokoonin, kun hän huusi tuskasta jumalien käärmeitten kiemuroissa. Se paisui paisumistaan, se tuntui täyttävän koko taivaan kuvun, kunnes se äkkiä lakkasi kuin korahdukseen. Ja tuo kalpea mies raukeni siihen maahan. Hän riensi ääreen ja polvistui siihen, mutta tuo kalpea mies kuiskasi: se oli Karjalan heimon kuolinhuuto…
Hänelle tuli äärettömän tuskallinen olo, niin että hän luuli kuolevansa vaikeaan tilaansa. Silloin kuuli hän viereltään lempeän äänen ja tunsi leppoisan käden. Hän avasi silmänsä ja näki Ontrein, joka oli kumartunut hänen puoleensa.
— Poikani, sanoi ukko rauhallisesti, Jumala näkyi rankaisseen sinua raskaalla unella. Olet nukkunut kauan.
— Ontrei, kiitos, että herätit, sanoi hän. Luulin kuolevani. Mihin olemme tulleet? Pilvessä. Tuulee. Ilta?
— Käy syömään, että jaksat soutaa. Ilta on ja meidän pitää ehtiä kylään. Ikävää, jos tuuli kiihtyy enemmän. Toki on vene varavanpuoleinen.
Hän kävi pienen tulen ääreen, jonka Ontrei oli tehnyt kallion varjoon, ruveten nauttimaan hiilipaistikas-kalaa, jota sama ukko oli, tiesi millä keinolla, osannut hankkia.
Aallon hölkkä vyöryi yhä voimakkaampana kapeassa salmessa. Saattoi aavistaa, että suuri Seesjärvi oli ulapoilla, niillä merellisillä, vihaiseen ärjyyn yltymässä. — — —