Mies katsahti varoen ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan nämä salaiset kehotukset. Ääni hänen sydämessään jatkoi houkutteluaan. Ja hän tunsi äkkiä omituista riemua, uhman ja epätoivoisen päätöksen tuottamaa tyydytystä. Veneeseensä kantoi hän kaikki kapineensa ja vähät ruokavaransa, hijoi viimeiset nuolensa teräviksi, tarkasti jänteensä ja läksi vesille pienellä purrellaan. Hän tahtoi löytää tuon salaperäisen linnun, tuon tuntemattoman kademielen, joka oli riistänyt häneltä eräonnen. Kostaa hän tahtoi ja päästä selville, mikä oli tuo ihmeellinen ilmestys ollut. Hän käänsi kokkansa kohti virran suuntaa, sinne, jossa arvasi tällä suurella vedellä olevan laskutiensä ja jossa hän ei vielä ollut käynyt; ehkä se asuikin siellä jossain tuntemattomien vesien ja virtain vieremillä.
Ja hän tunsi samalla, kuinka outo tunne, kuin ikuisen yön hämäryys, olisi peittänyt hänen sielunsa. Soittona sieltä kaikui vain: Tuonelan joutsen!
Tämä olikin jo syksyisempää aikaa, jolloin illat nopeasti pitenivät ja järven aalto nousi synkeällä ja ärjähtävällä ilmeellä. Metsän suhinassa ei ollut enää kevään hilpeää sointua, vaan kumeaa kuoleman pelkoa. Raskaasti huokui se tuulen alla, väsyneenä syvään sen vihaisten puuskien edessä taipuen, ja sade lankesi kuin synnin rangaistuksena, vaan ei kevään virvoittavana kasteena. Alakuloista oli, yksinäistä suunnattomassa erämaassa, joka oli vielä vain ihmisten takamaina. Kun katsoi kauas pimenevälle ulapalle, jossa näytti käyvän vimmattu taistelu elämästä ja kuolemasta, karsi vilu ja turvattomuus ruumista.
Mutta tuo yksinäinen järvellä soutaja ei näyttänyt huomaavan syksyn tuloa, vaan matkasi alati pitkin ulapoita. Ei ollut enää sitä lahtea, sitä niemen kainaloa ja salaista poukamaa, jota hän ei ollut tutkinut ja mieleensä painanut. Hän kalasti ja metsästi vain niukimmaksi toimeentulokseen, sillä tuon ihmeellisen arvoituksen selville saaminen oli hänellä nyt pää-asiana. Hän oli laihtunut ja kalvistunut, hänen sorea muotonsa oli riutunut ja hänen silmiinsä oli tullut outo kiilto. Hän oli ryhtynyt taisteluun suunnattoman mahtavia voimia vastaan, omia jumaliaan hän oli ryhtynyt uhmaamaan, ja oli syventynyt siihen taisteluun kokonaan. Ei hän enää vanhoja uhrejaankaan toimittanut, vaan alati vain himosi nähdä kesällisen näkynsä ihmeellistä lintua. Sitä hän alati ajatteli ja sen hakemiseen veti häntä sisäinen, salainen ja voittamaton halu. Usein hän näki unta linnusta, miten se kultaisena kavahti siivilleen ja lähti nousemaan; yhä ylemmäksi se taas kohosi, sinne ihanaan kirkkauteen, jossa auringon säteet siihen sattuivat; tuolla se jo oli kiiltävänä pisteenä ja sydän itki sen menoa, kunnes se näyttikin sinne paikalleen asettuvan. Ja kun sitä kauemmin katsoi, niin olikin se tuosta alakuloisesti suhisevan männyn oksien välistä tuikkiva öinen tähti, joka viittoi sieltä ijankaikkisuudesta tänne katoavaisuuteen. Täytyi nousta väristen havuvuoteelta taas ja lähteä kulkemaan, mennä jälleen vahtimaan, eikö vielä kerran ilmestyisi todella ihana näky.
Kerranpa oli hänen verensä jo jäähtyä ja hän luuli jo ratkaisun hetken tulleen. Se oli synkkänä iltana, jolloin taivas pimeni kuin jumalien vihasta. Kun hän siinä synkeydessä huopaili hiljaa pitkin hänelle outoa salmea, näytti hänen vaaniviin silmiinsä äkkiä kuvastuvan tuosta edestä pimeän rajasta jotakin valkoista. Vihdoinkin. Hän huopaa lähemmäksi, varaa jousen saataville ja herkeämättä vartioitsee outoa näkyä. Se on joutsen. Se on tavattoman suuri joutsen, se on outo kerrassaan, ja vihaisesti tuntuvat sen silmät pimeästä vastaan välkähtävän. Hän tuntee verensä kihelmöivän suonissa, tuntee sydämessään outoa kouristusta, mutta ei pelkää. Jouseensa hän tarttuu ja varaa terävimmän nuolensa valmiiksi lähettääkseen sen oudon linnun niskaan.
Tuossa se tuleekin yhä lähemmäksi ja hän jo jännittää asettansa. Mutta silloin hän ikäänkuin kauhusta jäykistyy, sillä hän on huomaavinaan linnussa jotakin outoa: eikö näykin sen selästä ikäänkuin nuolen varsia Se on hänen nuolensa, joka yhäkin siinä törröttää. Hänen lihaksensa herpoutuvat hetkeksi eikä hän saa joustaan nostetuksi. Silmissä pimenee, vene heilahtaa oudosti ja kun hän jälleen pääsee tasapainoon, on lintu kadonnut. Oliko se lentänyt pois, vai oliko uinut johonkin varjoon, sitä hän ei voinut sanoa. Aivan kiihkon vallassa palasi hän leiripaikalleen.
Tuli sitten se aika, jolloin linnut muuttavat pois etelän maille. Pitkin jokia ne alkavat hiljalleen laskeutua alas merta kohti, jossa sitten salaisissa parvipaikoissaan pitävät syyskäräjänsä ja lähtevät pitkälle matkalleen. Lintujen mukana lähti hänkin purrellaan alas virtaa solumaan. Ja silloin tapahtui taas se ihme, että hän näki tuon satulintunsa.
Se ilmestyi hänen eteensä siinä paikassa, jossa joki tekee äkillisen mutkan ja samalla kivan kosken. Vesi syöksyy hurjalla vauhdilla kohti kallioseinää, joka pystysuorana kohoaa mutkan perukasta sen eteen, kimpoaa siitä valtavana kuohuna takaisin ja jatkaa matkaansa kiukusta ärjyen. Juuri kun Onto saapui kosken niskalle, pilkisti kuu esiin pilven takaa valaisten koko erämaan oudolla ja kaamealla valollaan. Kun katsoi kosken niskasta alas, saattoi nähdä alhaalla aaltojen hypähtelevän kuin keijukaisten ja valkean vaahdon silloin tällöin kimallellen pärskähtävän ilmaan. Virta suoltui eteenpäin sileänä, mustana ja kiiltävänä kuin käärme, heijastaen pinnastaan ihanasti öisen valaistuksen. Rannoilla vartioitsi korpi kolkkona ja valittavat äänet keskustelivat öisellä hetkellä. Ei Onto tuntenut koskea eikä mutkaa siellä alempana, vaan viiletti purrellaan huolettomana. Ja juuri siinä, missä veden sileys ensi kertaa murtui putouksen vaahdoksi, ilmestyikin hänen eteensä kuutamoon se samainen ihmelintu. Se keinui siinä keveänä kuin vaahtokupla ja selvästi saattoi nähdä nuolen varren sen selässä; surullisina loistivat sen silmät ja oli kuin olisi jonkunmoinen lahopuun hehku sitä ympäröinyt.
Outo kiihko silloin taas valtasi hänen mielensä. Vapisten otti hän jousensa esille ja lähti viilettämään purttaan tuota lintua kohti. Väkevintä valtavettä se pitelikin, luistaen keveästi alas kosken jyrkännettä. Kuta vikevämpään vauhtiin Onto huopasi venostaan, sitä nopeammin kiiti eteenpäin myös lintu. Ja nyt huomasi Ontokin virran vauhdin ja suunnan, sekä ankaran, kalliosta toisaalle kimpoutuvan vuolteen. Mutta vielä hän ei siitä välittänyt, sillä hänen oli ensin ratkaistava taistelunsa.
Kuin ilkkuen keinui se tuossa hänen edellään. Väliin se oli jo niin lähellä, että hän osoitteli jousellaan, mutta silloin sen peitti joku hypähtävä aalto tai rannan varjo, ettei hän saanut mielestään kohti osumisen tuntoa käteensä ja hermoihinsa. Ja suoraan kalliota kohti mentiin aivan vähäisellä vauhdilla, mentiin niin voimakkaasti, että hänen täytyi ruveta kääntämään enemmän huomiota purtensa ohjaamiseen.