Ja Suvannon sulho läksi joukkoineen eteenpäin; koko luonto iloitsi, kun hän laski laulellen vesiä, soiton raikuessa hänen lumokanteleestaan. Kauaksi jäi sitä Onto kuuntelemaan.
Salaperäisiltä tuntuivat hänestä mahtavan tietäjän sanat: "Sinä haet elämän ja kuoleman sanoja." Mitä ne olivat? Niitäkö hänen sydämensä etsi? Mistä löytäisi hän nämä sanat, joitta hän tiesi perikatoon joutuvansa? Mitä hänen piti tekemän? Hän muisti sankari Lemminkäisen kuolleen sen johdosta, ettei tiennyt umpiputken sanoja. Oliko hänenkin nyt kuoltava siksi, ettei löytänyt näitä elämän ja kuoleman sanoja?
Hän tuli kovin murheelliseksi ja kaatui sammalvuoteelleen sairaana, sieluntuskiensa runtelemana.
Loveen langenneen tavoin näki hän ihmeellisiä näkyjä horrostilassaan. Hän oli onnellinen ja kaikesta selvillä, ikäänkuin olisi hän nuo salaperäiset sanat löytänyt. Hän olikin niin kuin olisi hän ne tiennyt, vaikka ei saattanut sanoa, mitä ne olivat. Mutta kaukaa oli hän kuulevinaan äänen, joka häntä rohkaisten lohdutti ja kehotti. Luokseen se häntä kutsui.
Toivorikkaana astui hän majastaan taas taivasalle, kuulosti siinä ja läksi kulkemaan suvannon vartta koskelle päin, sen kallion laelle, jota vastaan hänen veneensä oli pirstoutunut.
Kevättä oli aika. Uupumattomana kaikui lintujen laulu taas kaikkialla, touhuisena puuhaili tuuli nuoren metsän kimpussa, joka jälleen leikillä antoi vetreätä tukkaansa hulmuuttaa. Ilmassa oli tuo virkistävä ja nuori tuntu, joka tekee kevään niin ihmeelliseksi. Suurin parvin matkasivat vesilinnut vanhoille pesimämailleen.
Hän kulkee, katse kiinnitettynä avaruuteen. Mitä hän siellä näkee? Se nostaa hymyn hänen huulilleen ja antaa loisteen hänen silmilleen. Hänen huulensa avautuvat kuin jotakin ihastellen puhutellakseen, kuin anoakseen tai kiittääkseen, ja hän kohottaa kätensä ikäänkuin kurottaen ottamaan jotakin. Se väistyy hänen edestään alati, hän ei saavuta sitä, vaikka kuinka huutaisi hän sitä odottamaan. Yhäti hän kulkee sen jälessä aina kalliolle saakka, eikä huomaa muuta. Tuolla väikkyy se taas hänen edessään tuo ihana näky, tuo arvoituksen ratkaisu, joka valtaa sydämen voimakkaalla intohimolla. Hänen täytyy saada se kiinni, täytyy päästä tietämään elämän ja kuoleman sanat, ja hän astuu edelleen haaveensa jälessä, katse omituisella ilmeellä kiinnitettynä avaruuteen. Huulet avautuvat taas kuin rukoukseen, silmissä loistaa kyynelöivän pyytävä katse, hän nostaa kätensä kohti korkeutta ja putoaa kohisevan kosken helmaan…
Ja nyt otti Aallotar Tuonen linnun hänelle lupaaman sulhasen, joka oli häntä vastaan niin paljon rikkonut, mutta joka oli sen kaiken sovittanut. Sillä järkähtämättömän uskollisesti oli hän koettanut etsiä selitystä sille oudolle kaipuulle, joka teon johdosta oli hänen sydämessään herätetty, tullen niin elämänsä pyhimmän aatteen uhriksi. Ja jumalat olivatkin hänelle suosiollisia, hänelle kuten kaikille hänen kaltaisilleen etsijöille: ne antoivat hänen lopulta löytää nuo salaiset sanat, vaikkakin vasta kuolemassa. Sillä selvään näki, kun Tuonen virta hetken kuluttua antoi ylös kuolleensa, vainajan onnellisesta ilmeestä, ettei hänelle enää ollut mitään salattua, vaan oli hän saavuttanut täydellisen vastauksen kysymyksiinsä, saanut ihanat sanat salasta ilmi. Ja monta etsivää oli tuleva hänen jälkeensä, niinkuin oli ollut häntä aikaisemminkin, sieluja, joiden kohtalona on alati pyytää ratkaisua ristiriitaisuuksilleen ja ongelmilleen. Mikäli he ovat itselleen ja päämäärälleen uskollisia, sikäli he onnistuvat ja saavat rauhan, ellei ennen, niin ainakin kuolemassa.
Mutta kerrotaan, ettei Kalevan kansa ikinä joutsenta ammu, sillä se on pyhän virran aavelintu, taivaisten unelmien vertauskuva.