Mutta selvästi se jo kuuluikin. Kuta pitemmälle ukko laulussaan pääsi ja kuta syvemmälle hän unehtui omaan runolliseen maailmaansa, haltioituen yhä enemmän, sitä korkeammaksi kohosi hänen äänensä ja sitä suoremmaksi oikaisi hän taas kumaraan vaipuneen vartensa. Ääni, josta kuului vanhuuden värittömyys ja vapiseminen, tuntui kuitenkin kumpuavan jostain syvältä ja sisäinen innostus antoi sille salaperäisesti ja profeetallisesi vaikuttavaa hehkua. Kuka ja mikä oli tuo ukko? Mistä oli hänellä tämä runon kyky? Oliko hän joku Vipunen, joka oli säilynyt muinaisilta ajoilta todistukseksi keskellemme salaisista voimista ja kyvyistä?
Jännittyneenä olivat kaikki ruvenneet kuuntelemaan. Miihkali-ukko oli jo pitkät aikaa ollut omituinen ja puhellut asioita, joita ei ymmärretty. Mutta näin julkisesti ja mahtavasti ei hän vielä ollut esiintynyt ja siksi häntä nyt aivan erikoisella uteliaisuudella kuunneltiin. Mahdollista oli, että vieraiden tulo ja heidän tiedustelujensa johdosta heränneet vanhat muistot olivat vaikuttaneet mullistavasti ukon mielikuvitukseen ja saaneet hänet tänä hämärän hetkenä ikäänkuin loveen langeten haltioitumaan.
Vanhalla runon mitalla ja sävelellä hän kuvaili oman pienen kyläheimonsa elämää ja taistelua. Vaivaloista se oli aina ollut, alituista kamppailua nälän häätämiseksi. Mutta niin kauan kuin sitä oli tehty vanhan tiedon varassa, ahkeruudella ja jaloja tapoja noudattaen, oli sillä aina ollut luojan suosio keralla. Mutta ajat muuttuvat ja vieraat tavat sekä ymmärrykset tunkevat salollekin, työntäen tieltään syrjään esi-isäin menot ja uskomukset. Entisyys unohtuu ja joudutaan uralle, joka ei ole luontaisesti Kalevan kansalle aiottu, ja niin muututaan muuksi kansaksi itseään enää tuntematta. Niin kuolee henki ja sanan voima, joka on aina ennen ollut hädässä ja elämässä apuna. Kuusikkoon painuvat vanhat eivätkä nuoret heidän muistoansa kunnioita ja heidän opetuksiansa ota enää varteen.
Aivan haltioituen ja profeetallisella silmällä ukko siinä karussa yksinkertaisuudessa ikäänkuin laulaa heimonsa kuolinvirttä. Näkee selvään, ettei kuulijakunta häntä ymmärrä, ei osaa asettua sille muinaisen itsetunnon kannalle, joka vielä elää sokeassa laulajassa. Ja pian ukko vaipuu surumieliseen runolliseen haasteluun vanhan haltiamaailman kanssa, puhellen, kuusikon rauhasta ja kotoisten asuinsijainsa kauneudesta. Jo siirtyy hän yhä utuisemmille maille, kulkien pitkin sinistä siltaa kohti Kiesuksen kartanoita, jossa itse vakainen luoja hänet vastaan ottaa, tervetulleeksi toivottaen. Siellä on hänellä rauha ja kaikkien syntyjen syvien selvitys, palkinto ja ijankaikkinen autuus.
Huomaa selvästi, että ukko on kristillisen hengen läpitunkema, vaikkakin monessa kohden runollisten luonnon-uskomuksien vallassa. Vaietaan ja kuunnellaan. Hämärä houkuttelee tunteita liikkeelle. Vihdoin on kaikki hiljaa. Ukko on lopettanut ja syvään on painunut pää hänen rinnalleen. Odotetaan vielä hetkinen, kunnes vihdoin yksitellen, äänessä pieni lämmin värähdys, lausutaan hyvästit ja mennään huoaten kotiin. Tupa tyhjentyy, kunnes on jälellä vain talon väki ja yhä paikallaan istuva ukko. Hänkin vihdoin vaieten havahtuu ja kiitellen lähtee kompuroimaan ovea kohti. Nuorukainen käy häntä kotiin saattamaan.
Yö on kylän yllä, taivas pohjaton salaperäisessä valossaan, järven selkä kuin rajaton kuvastin, jonka pinnalla leikkivät sumun harsokuvat. Kaukaa kuuluu melkein räikeänä ja kirkkaana ratshoin toimelias puhelu ja kesannolta kilahtaa silloin tällöin verkkaan päätään kääntävän ja märehtivän lehmän kello. Ukko astuu varoen ja vaivaloisesti, ja nuorukainen kulkee sanatonna hänen rinnallaan. Kotipihallaan ukko sitten seisahtuu ja vaistomaisesti kääntää päänsä sinne, missä heikosti läpi yönkin välkehtii päivän kirkkaus. Kauan hän tuijottaa sinne elottomilla suurilla silmillään, kunnes taas havahtuu ja nöyrästi kiittelee toveriansa tällaista vanhaa raukkaa saattamasta. Ja kun sintsin ovi on hänen peräänsä sulkeutunut, oli tuosta saattajasta kuin olisi kadonnut hänen näkyvistään todellakin kappale Karjalan muinaista suuruutta ja hengen voimaa.
Titoffin tuvassa uinui jo Ontrei olkivuoteellaan onnellisen näköisenä kuin lapsi, ja mieli tyvenenä vaipui hänen nuori toverinsa hänen vierelleen. Eikä ollut taistelua eikä onnettomuutta, vaan rauhan suuri aavistus sydämessä.
* * * * *
Kaukaa kuuli hän aivan selvästi kirkonkellojen juhlallisen äänen ja ilma oli niin kaunis kuin se voi olla vain sunnuntai-aamuna. Vähitellen rupesi soitto kuulumaan yhäkin lähempää, kunnes hän äkkiä heräten huomasi sen tulevan kylän pienestä rukoushuoneesta. Se ei enää ollutkaan mitään suurten kellojen juhlallista pauhua, vaan pikemmin pienen kellon ystävällistä kilinää, joka tuntui somalta siinä aamun ihanuudessa. Valtainen kirkkaus näkyi ulkoa, järvi kisaili virkeänä aallokkona ja ruohon vihreys tuntui silmälle mieluiselta.
Hän oli yksin tuvassa. Nopeasti nousi hän kiiruhtaen ulos rantaan peseytymään. Pihalla istuikin Houdi, valmiina häntä kiusoittelemaan: