Mietteistään havahtuen huomasi hän äkkiä astuvansa leveämpää ja raivatumpaa tietä. Ontrei laahusti väsyneenä hänen rinnallaan ilmoittaen kohta kylään päästävän, minkä kaukaa silloin tällöin kuuluva koirain haukunta todeksi vahvistikin. Lähestyttiin tiheämmin asuttuja seutuja, suurempia kyliä, joiden lävitse itää kohti vievä tie laajeni laajenemistaan, kunnes yhtyi Äänisen rannalta Vienan rannalle menevään valtamaantiehen. Sinne oli heidänkin mieli päästä, liittyä siihen pyhiinvaeltajain virtaan, joka sitä myöten joka vuosi näihin aikoihin vaelsi Valkean meren rannalle Sumaan, Solovetsin kuuluun ja pyhään luostariin sieltä päästäkseen. Ontrei oli sen niin tahtonut, sillä monet hurskaat miehet olivat silloin luostariin kulussa Venäjän kaikilta ääriltä, ja kalliita opetuksia kuuluivat he matkan varrella yksinkertaiselle kansalle jakavan.
Laantumatta ulvoi tuuli yhä, mutta sade oli lakannut ja pilvet olivat hajautumassa taivaalta. Kun metsä loppui ja kylän aukeama avautui eteen, vilahti taas taivaalta tuo äsken sinne hukkunut kesän kalpea tähti. Sen yläpuolelle kirkastui sininen, kuulakka öinen taivas, mutta alapuolella olivat synkkänä muurina vielä äskeiset myrskypilvet. Unen helmoissa uinuva aunukselainen kylä otti vaieten vastaan vieraat, ahtaen ainoastaan velvollisuudentuntoisen koiraparin kujalla ärhennellä. Mutta vaikenivat nekin, ja tyynesti avasi Ontrei parhaan talon pirtin oven ja painui sisään, nuoremman toverin seuratessa perässä. Oven suussa teki Ontrei hartaasti ristinmerkit, kumaisi nöyrästi ja anoi yösijaa matkamiehelle. Ja kun hän kysyttäessä ilmoitti "Solokoihin" mentävän, riennettiin vaeltajia palvelemaan ja yösijaa laittamaan.
Syötyään yksinkertaisen illallisen makasi hän kauan valveilla vuoteellaan Ontrein vierellä, miettien ja kuunnellen. Ontrei-parka luki iltarukouksiaan. Nöyrästi polvistuen sopotti hän puoliääneen ulkoa oppimiaan lukuja, tiheään ja yksitoikkoisesti, silmät raukeasti puoliummessa. Koko hänen sielunsa tuntui olevan mukana näissä sanoissa, joista hän tuskin kaikkia ymmärsi. Mutta hän tiesi, että ne oli tehty ja kirjoitettu Jumalan kiitokseksi ja varjeluksen anomiseksi, ja se riitti hänelle. Ja kun ulkoa opitut rukoukset olivat loppuneet, puhui hän vielä kauan itsekseen, hiljaa liikutellen huuliaan. Silloin tällöin kuuluvasta sanasta saattoi ymmärtää hänen nyt rukoilevan kotiin jääneiden, nuoren toverinsa ja kaikkien lähimmäisten puolesta…
Kuta lähemmäksi siinä uni hiipi nuorukaisen mielikuvitusta, sitä enemmän nautti hän olotilastaan. Kulttuurin veltostuttamat jäsenet olivat jo saaneet perinpohjaisen kohennuksen, väsymys ja lämmin raukaisi niitä suloisesti, ja levon tunne tuntui ihanalta. Olipa kuin olisi hän ollut muumio pyramiidissa, jonne maailman myrsky ei kuulu…
Hän vaipui uneen, mutta mielikuvitus jatkoi leikkivää työtänsä.
Hän oli olevinaan kaukana poissa, ei oikein tiennyt, missä, mutta ihanassa etelän maassa hän oli. Ontrein kanssa he nytkin vaelsivat, mutta Ontreilla oli nyt turbani päässä, ja yllään vain jonkunmoinen liinainen kauhtana. Jalat hänellä olivat paljaat, ja kädessä kuppi, johon armeliaat ihmiset antoivat almujansa. Niin he vaelsivat pitkin suoraa ja leveää tietä, joka vei yli upean tasangon, kaukana häipyen sinervään vuoristoon. Paljon kansaa kulki tätä tietä heidän mukanansa, ja he olivat Ontrein kanssa heidän vertaisiaan. He keskustelivat pyhistä asioista ja pohtivat autuuden oppia, väitellen siitä, mitä ihmisen olisi parasta ajallisen vaelluksensa aikana tehdä, ja väliin kiivaillenkin oikean tien puolesta. Ja kun hän juuri leikillä kuvaili Ontreille rauhan ja levon ihanuutta, kiivastui Ontrei kovin, huutaen jyrähtävällä äänellä: oikea lepo on Jumalassa! Ja samalla kosketti Ontrei, joka oli kasvanut oudon suureksi ja korkeaksi, häntä sauvallansa. Hän tunsi äkkiä keventyvänsä ja kutistuvansa, kunnes rupesi vaipumaan alaspäin. Hän vaipui, vaipui, tunsi äärettömän tyhjyyden ympärillään, tunsi olemattomuuden ihanan ja ijankaikkisen rauhan, saattaen kuitenkin sanomattomaksi vastakohtanautinnokseen verrata sitä olemisen kuvaamattomaan tuskaan. Tämä on varmaankin Buddhan "nirvana", aikoi hän juuri ihastuen lausua, kun hänen ajatuksensakin jo seisahtuivat ja hän vaipui todella raskaaseen, pitkällisen rasituksen ja miettimisen aiheuttamaan uneen.
Uneen oli jo vaipunut Ontreikin; liuhuparta vain silloin tällöin liikahti unimatin hänenkin mieleensä ennenkuvailemattomia autuuden iloja esitellessä.
* * * * *
Keskellä hartauden harjoituksia, keskellä taistelun tuoksinaa, keskellä elämän kiihkeintä kamppailua, kuuluu äkkiä salaperäinen kiusaus sydämestä, vastustamaton vaatimus, käsky: tule! Ja käsi seisahtuu, kaiho valtaa mielen. Ritari vaipuu mietteisiinsä, lähtee vaeltamaan ja harhailee pian lumotussa metsässä loihtu-kaikujen leikkikaluna. Mitä hakea, mitä etsiä? Virvatultako, joka levottomana kuolleitten ritarien haudoilla väräjää, onneako, jota metsän utuiset hengettäret ilakoiden uskottelevat? Ei voi sanoin päämäärää nimittää, ei selittää, hakea ja etsiä on vain käsky, kulkea ijäti kysymys huulilla. Ihanana viittaa tuolta tuulentupa, uljaana kohoaa sieltä linna ja avosylin odottaa siellä sadun Paribanu, haltijattarista kiehtovin. Mutta lähelle tullen kuva vaihtuu, näky katoaa, ja ilkeä arki irvistää puun oksalta vastaan…
— Ontrei, sano minulle, oletko koskaan rakastanut?