Hän painautui aluksi syvemmälle metsään, teki siellä kaarroksen ja alkoi lähestyä kaarteen perukkaa. Metsän loputtua aukesi ranta vetiseksi luhdaksi, joka syvemmän veden rajassa päättyi tiheään kaislikkoon. Maan puolelle kaislikkoa oli vedetty sarakkoon kaksi isoa kolmilaitaa.
Sen näki Antti pajupensaan suojasta metsän rajasta, mutta eniten oudostutti häntä se, ettei näkynyt merkkiäkään ihmisistä, ei tulta, ei ääntä. Lähemmäs vasta hiivittyään huomasi Antti sarakossa jälkien maalle johtavan…
Antti kuunteli tarkkaavaisesti mantereelle päin. Ei ääntäkään. Silloin ryömi hän matalana katsomaan venheitä. Yhdellä silmäyksellä näki hän, mitä erämiehiä olivat nämä kulkijat. Mutta ei ollut kalamatka mielessä, vaan tuottavampi toimi, tavaran tasaus väkevämmän voimalla. Ja airojen merkeistä tunsi Antti, että kulkija oli Soukelon Arhippainen, soutamassa kotiinsa veristä saalistaan. Nyt ymmärsi Antti päivällisen savunkin… Arhippaisen nuotio sekin…
Nuolena painalti hän metsään. Sydän löi haljetakseen ja jalka ei enää joutanut risun katkeamista varomaan, vaan hän samosi pimeätä korpea niin että metsä rytisi. Juosten kohosi hän korvesta kunnaan laitaan, ja näki siinä maakuopassa riutuvan nuotion. Hyvin osasi Arhippa tulensa salata, mietti hän arvostellen mennessään, hyvin, hyvin, jyskytti veri ohimoissa, pahoin, pahoin, moitti itseä mieli.
Kotiin juostessaan ja pahinta pelätessään moitti Antti katkerasti tyhmyyttään, että oli jättänyt talonsa niin ajattelemattomasti saamattoman vanhuksen ja vaimon haltuun. Ja kun hän jo oli puolimatkassa, säväytti uusi itsesyytös sydäntä niin, että karmea kirous purkausi huulilta: hän oli aseeton, eikä ollut hoksannut puhkaista reikiä vainolaisen veneisiin. Se oli myöhäistä nyt, sillä kotiin täytyi päästä.
Vihdoin pääsi hän rantapolulle ja sitä myöten paikkaan, josta päiväiseen aikaan tiesi kotinsa näkyvän. Ei ainakaan tulta ja tulipaloa näkynyt. Hiukan sai Antin mieli edes siitä tyydytystä. Toivo virisi mielessä ja reuhtoen astui hän kotiaan kohden.
Hän saapui koti-aidan taakse. Kaikki näytti olevan hiljaa ja rauhallista kuin satoja kertoja ennen yöllä eräretkeltä kotiutuessa. Hän asteli jo varmemmin, mutta ihmetteli hiukan itsekseen Halli-koiran vaiteliaisuutta. Mutta pyörähtäessään tuvan nurkan ympäri solasta pihaan mennäkseen, ei hän enää tuota ihmetellyt, sillä koira makasi siinä solalla karvat pystyssä, mutta nuoli kylkiluiden välissä. Se oli kuollut siihen käppyrään aivan kuin olisi makuusijalle kolkattu, eikä ollut luultavasti suurta ääntä päästänyt. Olisihan Anttikin sen silloin tyynessä yössä kuullut…
III.
SUTENA SUKUNSA PUOLESTA…
Kun Antti oli painanut oven jälkeensä kiinni ja Helena sen salvannut, jäi hän hetkiseksi huolestuneena käsi salvan päälle seisomaan. Oikeinko se Antti todellakin vaaraa varoi…