Kauhistuttavana jysähti nyt tämä kysymys hänen mieleensä. Ruumiitten löytö oli äsken lyönyt hänet niin turraksi, että kaikki henkinen toiminta oli ikäänkuin pysähtynyt, mutta päreen valossa ympärilleen katsottuaan oli hänelle heidän poissa olonsa äkkiä todellisuutena esiintynyt. Hän tuijotti hurjasti ympärilleen ja juoksi etehiseen, hän ei enää vaaraa varonut, vaan juoksenteli ympäri pihaa, käheällä äänellä rakkaitaan huudellen. Mutta huuto kaikui tyhjään yöhön, raskaassa ilmassa ei kaikukaan vastannut, ja merkkiäkään ei ilmennyt onnettoman hätää huojentamaan.
Äkkiä seisahtui Antti taas, mietti hetkisen ja juoksi sitten tupaan. Hän oli kuin peto, jonka penikat oli ryöstetty ja joka nyt vainuaa ryöstäjän jälkiä. Uudelleen tulen viritettyään näki hän, miten kaikki oli tapahtunut, huomasi perheensä joutuneen yllätyksen uhriksi. Sitä vain hän ei ymmärtänyt, miksi ei oltu taloa poltettu ja elikoita surmattu, kuten aina oli tapana ollut voitolle päässeen. Hänen huudoistaan säikähtyneinä tormailivat elikot tuolla pitkin tanhuata. Senkin ymmärsi hän nyt, että Helena ja lapsi olivat ryöstäjän hallussa. Vaikka hänen sitä ajatellessaan posket paloivatkin kuumasti ja uuden onnettomuuden näky avautui mieleen, tunsi hän kuitenkin jonkunmoista mielihyvää siitä, että kaiken todennäköisyyden mukaan edes hengissä olivat. Ja siitä samasta ajatuksesta, ettei kenties vielä kaikkia oltu menetetty, sai hän myös voimia ruveta asemaansa järjellisesti pohtimaan.
Hän älysi, että hänen oli pienintäkin seikkaa myöten käytettävä hyväkseen ne mahdollisuudet, jotka tarjoutuivat hänen käytettävikseen perheensä pelastamiseksi. Yksin ollen ja voimatta toivoakaan apua muualta täytyi hänen koettaa voittaa viekkaudella vihollisensa, niin kauan kuin se on hänen saavutettavissaan; jos se pääsisi painumaan kovin syvälle rajan toiselle puolelle, saattaisi Helenakin olla ijäksi mennyttä.
Ja erämaan asukkaan metsästäjä-vaistot virkosivat kokonaan ja hän ryhtyi valmistautumaan retkelleen kaikella sillä viekkaudella, minkä turvaton ja vaaran-alainen elämä oli jo syntymästä hänen veriinsä istuttanut. Hän ei syöksynyt valitellen salolle onnettomuuttaan ilmoille huutamaan, vaan hän rupesi lujittamaan jalkineittensa pauloja, otti seinältä nuolet ja joutsen, tarkasti jänteen, koetteli terää, pisti pienen kirveen vyöhönsä, haki konttiinsa evästä, otti tulukset taskuun, ja meni päästämään karjansa pihanurmikkoon. Sinne lukitsi hän sen tukkien sola-aukot joka puolelta. Palattuaan tupaan nosti hän Arhippaisen toiselle penkille isänsä viereen, lukitsi oven ulkoa ja ottaen keihäänsä sauvakseen läksi kiiruhtamaan rantaan. Veneellä oli vainolaista ajettava ja tie pesälle löydettävä…
Rantaan mennessään ei Antti unohtanut varovaisuuttaan, ja katui ankarasti äskeistä huutoaan. Parempi oli, ettei vainolainen tiennyt vainottu olevansa, vaan luuli elävänsä turvassa kaikilta vaaroilta. Silloin oli hyvä sopivalla hetkellä iskeä niin että asia ratkeaisi. Ja sen täytyi ratketa. Antti tiesi olevansa sitkeämpi, väkevämpi ja viekkaampi kuin yksikään noista; niin oli isäkin ollut ja niin oli hänkin. Aina oli voitettu ja totuttu voittamaan, sillä ainoastaan voittoon sisältyi elämisen mahdollisuus näillä perukoilla, olipa sitten kysymys eläimistä, ihmisistä tai luonnosta. Jos tuli yksikään todellinen tappio, niin oli hukka edessä. Olemassa olosta riiteli täällä jokainen elävä olento…
Aamu alkoi hiukan kajastaa, kun Antti saapui rantaan, mutta kajastusta oli jo himmentämässä uhkaava pilven lonka, joka oli nousemassa idän taivaalle. Oli kuin olisi tämä hiottava ja raskas onnettomuuden päivä tahtonut tehdä täydellisen puhdistuksen ja salaman tulella kuluttaa pois ne veren merkit, joita se oli nähnyt ihmisten jälleen toisiinsa iskevän. Salaman isku oli Antille myöskin se huomio, että hänen veneensä oli viety.
Hän rupesi ymmärtämään vihollisen varovaisuutta, mutta huomasi siitä, että se tuskin tiesi hänellä olevasta pikku veneestä.
Suoraan oikaisi hän metsään ja läksi juoksemaan tuonne ennen mainittuun kaarteeseen.
Sinne saavuttuaan näki hän sen tyhjäksi. Lintu oli jo lennossa hyvässä matkassa. Sarakossa vain näkyi kaksi vakoa veneitten jäljiltä. Antti meni lähemmäksi katsomaan ja huudahti ilosta: vedessä sarojen välissä keinui jo puoleksi uppoamassa Helenan päänauha.
Tuossa tuokiossa oli hän omalla veneellään ja sijoittautui keskiteljoille soutamaan. Airon lujuus ei ollut suunniteltu hänen intonsa vertaiseksi, vaan taipui luokkana hänen soutamaan lähtiessään.