Kalpeina soutivat miehet ja ristinmerkkiin moni jo turvautui. Oli kuin olisi luonto tahtonut panna raivoisan vastalauseensa taas tapahtunutta surmaa vastaan ja siinä itse joutunut hillittömään tilaan, siveelliseen suuttumukseen, joka ei enää tuntenut rajoja. Perintakainen myrskytuuli kiidätti veneitä vauhdilla järven aavalle selälle, jossa aaltoilun tilaa saanut vesi kuohahteli lakkapäinä. Raskaasti lastatut veneet eivät jaksaneet nousta keveästi aallon harjalle, vaan pääsi se pujahtamaan tuontuostakin reunan ylitse. Miehille selvisi pian, että oli vakava vaara edessä ja auskari joutui pian yhtä tärkeäksi aseeksi kuin airo, mutta siitä huolimatta ei vesilastia keretty ahtaa ulos niin paljo kuin sitä tunki sisään. Nopeasti tehden päätöksensä käännälti Kuisma veneensä saaren suojapuolelle, viilettäen rantahiekalle.

— Tässä lieneekin hyvä yösija, sanoi hän; vaikea lienee tänne Antilla pääsy ja jos tulee, niin järveltäpä tuo tälle kalliolle näkynee.

— Mutta puun saanti on tällä saarella huonoa, valitti toinen; ei muuta kuin hentoa haavikkoa. Joku ajopuu sentään löytynee… Kun iskee tulta valkeanaan… Pannaan edes noita veneitä kiinni… Jos menevät, niin silloin…

VI.

MURHISAARI…

Ammuttuaan nuolensa ja nähtyään sen sattuneen valtasi Antin hurja ilo, jonka Kuisman uhkaus kuitenkin pian laimensi. Hän huomasi, että toista nuolta hänen oli mahdoton tuohon joukkoon lähettää, ellei tahtonut ottaa hengiltä juuri niitä, joita oli tullut pelastamaan. Raivoissaan ja tyhmistyneenä läksi hän juoksemaan veneelleen, hyppäsi siihen ja keikkui jo kaukana selällä, kun karjalaiset vielä ponnistelivat koskella. Se vain oli hänelle vielä selvää, että vihollistaan hän ei saanut päästää näkyvistään; vaikka hengen uhalla oli hänen estettävä lopullinen tuho.

Riemu valtasi hänen mielensä muistaessaan äskeistä tekoaan. Se oli musta Ontrei, karjalaisista niitä kaikkein pelättävimpiä viekkautensa tähden. Eipä auttanut nyt kettua keinonsa, vaan virtaanpa kellahti… Kun olisi voinut viisi nuolta yhdestä jousesta lähettää, niin sinne olisivat menneet kaikki, mutta ei voinut. Ja kyllä ne nyt ovat varoillaan.

Vaikka kuinka olisi ajatellut, niin ei voinut Antti löytää vaimonsa pelastamiseksi muuta keinoa kuin sopivassa tilaisuudessa panna kaikki arpaan hyökkäämällä heidän päälleen. Mutta heitä oli neljä eivätkä he olleet mitään lapsukaisia ainoakaan; jokaisessa miehen vastus.

Ukonilma kiihtyi ja rupesi armottomasti heittelemään Antin kaarnapalasta. Pian huomasi hän, ettei hän voisi ilmaa kestää, ja poikkesi saareen, tosin pienellä vastenmielisyyden tunteella. Sieltäpä olikin hänen hyvä kalliolta taas nähdä, mihin vihollinen suuntaisi kulkunsa. Hän käännälti veneensä suojapuolelle, mutta ei vienytkään sitä hiekkaan, vaan kätki sen tarkkaan syrjemmäksi kaislikkoon. Sitten kiiruhti hän kallion laelle ja rupesi sinne piiloutuen vahtimaan karjalaisten tuloa…

Saari, jota kansa joskus sanoo Murhisaareksi, oli luojan oikku. Järvestä kohosi hiekkainen pengermä, joka madaltuessaan oli ottanut kaislaa ja ruohoa sekä rannaksi muuttuessaan säilynyt valkoisena hiekkana. Vähän ylempänä kasvoi haapa-, leppä- ja paatsamaviidakkoa, ja vihdoin kohosi keskeltä kallio, paikoittain sangen jyrkkärinteisenä, ja laeltaan aivan paljaana. Mutta aivan kuin työtään vähäksyen ja haluten sen hävittää oli luoja äkkiä halkaissut koko saaren, reväissyt kallion halki ylhäältä alas saakka, muodostaen kuilun, jonka pohjaa myöten yksi henki kerralla sopi kulkemaan ja joka oli mitä kauniimmin hiekoitettu. Rotkon rosoiseen reunaan oli iskeytynyt kiinni pieni mänty, joka epätoivoisena taisteli henkensä puolesta nälkää ja tuivertavia tuulia vastaan ja jonka kakkaraksi muodostunut havuhattu rupesi ennenaikojaan harmaantumaan. Mikä nukuttava tuulien soitto männyn latvassa, mikä ijankaikkinen haavan lehtien lepatus! Ilmassa sinkoili valittaen vinkuva tiira, keveänä leijaillen tuulen varassa; vapisevalla sydämellä katsoi se hiekalla paljaina olevia muniaan tuntien aina vaarassa olevan vanhemman tuskia. Nukuttava yksinäisyys, toimettomuuden raukaiseva alakuloisuus valtaa mielen, joka tuntee outoja aavistuksia ja omantunnon syyllisyyttä. Ja kun jumalanilma pauhaa ja aallot vyöryvät sammumattomalla innolla ylös rannan hiekkaa, tuuli ulvoo ja rankkasade pieksää kallioita, tuntuu siltä kuin olisi juuri tämä paikka täällä järven aavalla selällä jumalan vihan ainoa tarkoitus, kuin tähtäisi se juuri siihen kaikki vihansa salamat. Ja rotkosta huutaa veren ääni syyttävänä vaikeroiden kostoa ja vapahdusta…