Mutta kun Helena nuotion ääressä valvoessaan mietti Kuisman kuolemaa, tuntui hänestä kuin olisi Kuisma antanut anteeksi, ikäänkuin kuoleman edessä ymmärtänyt Antin teon, hänet, koko maailman tuskan ja vaivan. Kentiesi hän oli siksi hymyillyt, kun Antti kantoi, ymmärtänyt hänen menettelynsä perusteet, tuominnut omansa ja katsonut heidät kaikki näihin tekoihin tavallaan syyttömiksi. Helenasta tuntui kuin olisi Kuisma kuolemallaan ja käden ojennuksellaan vetänyt verhon menneisyyden eteen ja tehnyt onnen ja rauhan taas mahdolliseksi. Hänessä oli vihan ja koston henki saanut niin uljaan ja jalon uhrin, että se oli tyydytetty ja rauhan sekä onnen mahdollisuus taas rakennettu.
Mutta Antti oli nyt vuorostaan synkkä. Vaikka hän nyt tahtonsa perille päästyään entistä selvemmin huomasi, kuinka edullista hänelle lopultakin oli kaikkien karjalaisten tuho, oli Kuisman kuoleman näkeminen, tuo käden ojennus, joka oli hänelle käsittämätön, häntä ankarasti järkyttänyt. Ainoastaan Helenan sovittava usko sai hänet rauhoittumaan ja paljasti hänen alkuperäiselle sielulleen tunnelmia, jotka olivat liikuttavaisuudessaan hänelle outoja ja ihmeellisiä… Aatoksissaan makasi hän mielessään käyden läpi äskeiset tapahtumat. Ja hän ei niitä sittenkään katunut, sillä elämä oli sen kaiken niin vaatinut. Vika ei ollut hänen.
Kun päivä valkeni, hautasi hän Kuisman toisten karjalaisten viereen, ja vieritti haudalle viisi isoa kiveä. Ja kun Helena ihmetellen kysyi, miksi hän viisi kiveä vieritti, kun kuolleita oli vain neljä, ei hän antanut mitään selitystä… Viisi ristiä hakkasi hän kivellä kallion seinään…
Hiljaisina soutivat he koskelle. Siinä päästi Antti toisen veneen irti, jättäen sen kosken niskaan odottamaan. Toisen laski hän heti kosken alle. Ja siinä jäntevällä kädellä venettään kuohujen läpi ohjatessaan tunsi hän taas voimansa palaavan ja rohkeutensa virkoavan viime päivien sielullisten kidutusten jälkeen. Hymyillen vilkaisi hän Helenaan ja lapseensa sekä tunsi luottamusta ja rohkeutta tulevaisuutta ajatellessaan. Uneksien lepuutti Helena suvannolle saavuttua airojaan. Oli taas niin mieluista antaa virran viedä, aallon tuuditella ja uneksia onnen ja rauhan unelmia. Ainoastaan se, joka kokee myrskyn ja onnettomuuden, ymmärtää rauhan arvon ja siitä täysin nauttii. — — —
Isänsä ja Arhippaisen hautasi Antti vierekkäin kotimäen rinteeseen suuren koivun alle, piirtäen koivuun kaksi ristiä. Jo hiukan leikillä sanoi hän Helenalle, että eivät taida siitä vanhukset tosin olla varsin mielissään, mutta että olkoonpahan kuitenkin näin sovinnon merkiksi. Karjalaisten veneestä löytämänsä tavarat saattoi hän hiljaisuudessa, mitään selityksiä antamatta, takaisin omistajilleen, sikäli kuin ne olivat hänen ulottuvissaan; loput piti hän hyvällä omallatunnolla omanaan…
Siitä pitäen alkoi Vaaralan talon varallisuus.
Kadonneita karjalaisia ei koskaan kysytty. Mitä Vaaralan vakava isäntä ja hänen surumielinen emäntänsä tiesivät, sitä eivät he koskaan kertoneet. Heidän sukunsa levisi seudussa laajalle, asuttaen viljelyskelpoiset paikat sitkeillä ja voimakkailla miehillä.
Heidän sukuaan on sekin väki, joka asuu Murhelassa, Parvaselän rannalla. Miksi taloa sillä nimellä sanotaan, sitä eivät kaikki tiedä, mutta perintötaruna kulkee Murhelan väellä kertomus Murhisaaren viidestä kuolleesta.
Kun kesä-iltana apaja vedetään saaren rantaan ja mennään sinne syömään rantakalaa, kertoo isäntä nuotiolla perintötarun. Hän kertoo sen ylpeänä suvustaan. Ja hänen kertomustaan uskotaan, sillä lukemattomat paikat seudulla kantavat muinaisten ryöstöretkien muiston nimessään. Ja yhä vieläkin on rajaseutulaisilla vihamielinen ja halveksiva käsitys karjalaisista.
Jos olet oikein Murhelan isännän suosiossa, niin kertoo hän sinullekin pirtin eteiskamarissaan tarun Kuisman kuolemasta. Ja kertomuksensa vahvistukseksi kaataa hän kalliina aarteena sinulle lopuksi ryypyn koko pitäjässä kuuluun "karjalaisen kuppiin". Se on perinnöksi jäänyt Kuisman sotasaaliista, ryöstetty kaukaa rantamailta, sirosti koristeltu hopeakuppi, joka on alkujaan aiottu komeampaa käytäntöä varten. Väkevästi syöpyy mieleen tämän maljan ääressä taru uljaan ja jalon karjalaisen kuolemasta ja sovituksesta… — — —