— Mutta jos kamarin tahdot…?
— Anna kamari sitten…
Puhe oli alkanut uudelleen heidän ympärillään, ja äänekkäämpänä kuin äsken. Jo tuli muuan heidän luokseen ja kysyi, minne oltiin matkalla.
— Solovetsiin…
— Ka, Jumala apuun matkamiehelle!
Käskettiin istumaan. Pöydän lähellä oleva seurue vietti erään tuttavansa läksiäisiä. Sumaan Valkean meren rannalle oli tarkoitus mennä ensin ja siitä monakkojen laivoilla Solovetsin kautta Arkangeliin, jossa veli oli kauppiaana. Paloviinaa oli ostettu ja juotiin sitä nyt runsaasti. Oli siinä tavallista puhdistettua viinaa, oli pihlajanmarja- ja muutakin makeata viinaa. Palanpainimeksi oli hankittu anjovista, mitä näyttiin pidettävän erittäin harvinaisena ja kallisarvoisena herkkuna. Väkijuomaa kaadettiin pesemättömyydestä harmaiksi käyneisiin juomalaseihin, melkein reunoja myöten, ja tyhjennettiin lasit sitten monien kaipausten sanojen ja vakuuttelujen sekä hellien hyvästelyjen ohella samalla keikauksella pohjaan saakka. Erittäinkin näytti eräs tummapartainen mies olevan väkijuoman ihailija. Kallistaessaan tulista nestettä suuhunsa taivutti hän vähitellen, sitä myöten kuin juoman suuhun valuttaminen teki sen tarpeelliseksi, koko ruumistaan taaksepäin, ja kun hän vihdoin oli päässyt määrättyyn kaarevuuteen, loi hän äkkiä tähän saakka ummessa olleet silmänsä hartaalla autuuden ilmeellä kohti kattoa, niin että vain valkuaiset näkyivät täällä alhaalla maan päällä oleskeleville. Näki, että hän piti viinasta ja nautti siitä. Puhuttiin äänekkäästi, poristiin, jopa vähän halattiinkin.
Nuorukainen katsoi tuota oudostuen. Hän oli ollut juomaseuroissa mukana paljonkin, mutta siellä oli tällainen avonainen viinanhimo visusti salattu. Hänellekin tarjottiin ystävällisesti, ja kun hän kiitti ja kielsi, tarjottiin uudelleen sokeroitua viinaa. Nyt täytyi hänen turvautua siihen hätävalheeseen, että hänen terveytensä ei sallinut hänen nauttia väkeviä juomia. Mutta sille vastaukselle naurettiin mahdottomasti, sillä tiesihän lapsikin, että viina juuri oli "lääkettä". Mutta hyvät kuomat oltiin silti, eikä häntä sen enempää häiritty.
Ontreillekin tarjottiin, mutta hänkin kieltäytyi maistamasta, sillä eihän sopinut pyhällä matkalla olevan viinaa nauttia. Eikö sopinut? Ontreillekin naurettiin, sillä Solovetsiinhan tässä olivat muutkin matkalla, mutta siitä huolimatta maistelivat. Ah! veliseni, ilot ovat pienet maailmassa. Niitä suurenna, älä halveksi hetkeä, jolloin voisit ne laajentaa.
Ja tuo mustapartainen Bacchuksen palvelija vaipui eräänlaiseen filosoofiseen mietiskelyyn viinan merkityksestä inhimillisen ilon lisääjänä ja elon taakan keventäjänä. Hän puhui hellästi, tietämättä enää, kelle, hän levitti käsivarsiansa sulkien väliin jonkun kuvittelemansa olennon rakkaaseen syleilyynsä, ja hän vienonsi äänensä niin sulavaksi ja hennoksi, ettei olisi voinut uskoa sen lähteneen siitä samasta kaulasta, josta äsken oli mennyt viinaa kuin vettä merenkurkusta. Tupakansavu pimensi tuvan puolipimeäksi, seurue pöydän ääressä sai kynttilänpätkän valokseen ryhmittyen sen ympärille eriskummalliseksi piiriksi, josta vapajavassa valossa näkyi milloin välkkyviä silmiä, milloin vaahtoisia suita, milloin rasvaisia naamoja ja punaisia sekä mustia täysipartoja. Tuvan muu osa painui pimeään, pitkin penkkejä ja lattiaa makasi nukkuvia matkalaisia huoletonna kuorsaten. Oven suussa istui käsiinsä nojaten kiiluvasilmäinen kaukaasialainen, joka koko illan oli vaiti ollen seurannut tuvan tapahtumia.
Nuorukaisesta tuntui kuin olisi hän joutunut johonkin sadun paikkaan, jossa tummat paholaiset viettivät tulensa ympärillä juhliaan. Outo huone, kieli, kansa, yleensä koko ympäristö, tuntui hänestä taas niin omituiselta ja ennen aavistamattomalta, ettei hän tahtonut voida aisteihinsa uskoa. Kun hän Ontrein havahduttamana kääntyi ovelle päin lähteäksensä, loi siinä istuva etelän poika häneen läpitunkevan katseen, niin terävän, että hän säpsähti ja kysäisi Ontreilta: