Vieri siitä virstan toisen,
Pakeni palasen maata
Salon synkimmän sisähän,
Korven kolkon kainalohon.
Hän oli istunut huoneessaan. Ovi oli ollut auki. Ulkoa oli kuulunut siskojen ja heidän vieraittensa raikasta naurua. Tuomen kukkien tuoksua oli kantautunut sisään ja pääskysten liverrystä sekautunut silloin tällöin tyttöjen huolettomaan ilakointiin. Matti-renki oli istunut pirtin portailla paitahihasillaan, isä-rovasti oli ollut huoneessaan päivällislevollaan. Äiti oli jo leponsa katkaissut, koskapa hänen tasainen laulunhyrinänsä oli ruvennut kuulumaan. Kylän raitilta oli vielä silloin tällöin kaikunut pois ajavan kirkkoväen kärryjen ratinaa.
Hän oli nauttinut elämästään ja olemassa-olostaan. Ummistaen silmänsä kuvitteli hän tuon kaiken jälleen ilmieläväksi eteensä. Hän oli tuntenut terveyden ja elämänhalun suomaa hyvinvointia, sekä iloinnut jo edeltäpäin kaikesta siitä uudesta ja oudosta, jota pian tiesi tulevansa näkemään. Laukku tuossa lattialla, jonka viime solkia hän siinä kiinni solmeili, sekä vierellä pahkurasauva, ynnä vielä hänen pukunsakin osoittivat, että hän oli lähdössä matkalle, nähtävästi jalkamatkalle. Hyvin hoidettuaan asiansa oli hän päättänyt vielä kerran, ennenkuin lukunsa lopetettuaan ryhtyi vakinaiseen toimeen ja siten kenties kiinnittyi liiaksi, harhailla vapaana siellä, missä vielä tapasi luontoa ja kansaa, jota ei sivistys ollut muuttanut.
Niin oli hän matkustanut Sortavalaan ja siitä Koirinojaan. Täältä oli hän hiljalleen astuskellut läpi Suistamon Suojärvelle, josta eräästä rajakylästä sai matkatoverin, Ontrein. Siitä oli painuttu rajan poikki ja lähdetty kohti kuuluisaa Solovetsin luostaria. Sillä matkalla oli hän parhaillaan, ja oli hän jo nyt huomannut tulleensa siihen luonnon ja alkuperäisyyden, lapsen uskon ja hartauden maahan, josta oli uneksinut.
II.
ONTREI JA HÄNEN HURSKAAT OPETUKSENSA.
Lennin maille vierahille,
Tulin tuntemattomille,
Sinisen salon sisähän.
Hän oli solakka ja kaunis mies. Tummissa silmissä oli avomielinen katse, jolle tuuheat kulmakarvat antoivat jonkunmoista näennäistä tuimuutta. Päällä oli oma pysty asentonsa, joka osoitti pelotonta ja itsenäistäkin luonnetta. Kun hän silmäsi taakseen, siellä perässä pyrkivää toveriaan, kuvastui kasvoille malttamaton ilme, joka kuitenkin pian vaihtui hymyksi ja leikiksi; häntä nähtävästi huvitti toverinsa näkeminen.
Ontrei olikin hänen reippautensa suoranainen vastakohta. Toinen jalka oli muodostunut kömpelöksi kämpäjalaksi, jonka hän vaivoin aina sai toisen edelle sijoitetuksi; oikea käsi oli kuivanut koukkuun ja koko ruumis oli käynyt hiukan vinoksi. Tukka oli pellavaista, niskasta tasaiseksi leikattua, leuassa tutisi liuhuparta. Silmät olivat siniset, ja loisti niistä avoimesti lempeys ja hyvyys sekä lapsen mieli. Ja kuitenkin saattoi hänen kasvoilleen joskus välähtää voiman, toiminnan ja tarmon ilme, joka ikäänkuin hetkeksi muutti koko miehen. Vaivaloisesti kävi häneltä kulku ja raskaasti nojasi hän sauvaansa, mutta matkan kuluessa osoitti hän tavatonta sitkeyttä, joka pani terveenkin kovalle koetukselle.
He vaelsivat synkässä erämaassa ja oli heidät yllättänyt sade ja myrsky sekä niiden mukana hämärä, joka kuusikkometsässä tuntui kaamealta. Oli kuin olisivat nuo savenkarvaiset pilvet olleet tuossa puiden latvoissa, joita vihainen tuuli pudisteli. Tieaukon päältä vilahti vielä pilven lomasta iltatähti kuin hukkuvan avunhuuto, kunnes sekin katosi. Arkuus ja vilun tunne, turvattomuuden ja hämärän salaperäinen orpous valtasi mielen, joka halasi pois tästä epäystävällisestä säästä.