Hän vei vastustelevan ukon mukanaan ja saapui pian sovitulle paikalle.
Mikä nautinto oikaista erämaan sammalelle! Se on pehmeä ja polkematon, viileä ainaisessa rauhassaan. Puron rannalla tuossa silenee maa vetreäksi nurmeksi, joka vietellen kutsuu helmaansa lepäämään. Reunansa on se koristanut orvokeilla, jotka huomaat vasta maahan heittäydyttyäsi niiden vienosta tuoksusta, älyät ilostuen kuin äkkiä löydetyn aarteen. Mutta siemaus korpien ruskeasta suonesta, raudasta ja pohjavesistä, sammuttaa janon ja tuo mieleen kuvia ihanista virvoittavista lähteistä. Levon ja tyydytyksen tunne valtaa mielen, halu on tähän ainaiseksi jäädä, viettämään ijankaikkista kesää sen solisevan puron reunalle sinne viileään korpeen, sen orvokkia kasvavalle viheriöitsevälle äyräälle! Sama mahtoi olla tunnelma Herran opetuslapsilla, kun he ylösnousemuksen vuorella ilostuen sanoivat, että tässä on meidän hyvä olla ja tahtoivat tehdä kolme majaa, — tuollainen äkkiä sydämeen valahtava rauhallisen ilon, intohimottomuuden ja viihtymyksen tunne, joka tuntuu ihanalta kuin mielen katkeran soimauksen jälkeen äkkiä saatu omantunnon rauha…
Hetken istuttuaan näki hän pensasten lomitse, kuinka maantietä vaelsivat hitaasti tuo kaunis neito ja perässä vanha mummo.
— Ontrei, kääntyi hän sanomaan, me matkaamme noiden kanssa yhdessä. Ne eivät ehdi meitä paljon jätättää…
— Menkööt, ärähti ukko kärsimättömästi. Emme lähde heidän kanssaan, onnettomuutta siitä vain… Mutta hyvänen aika, nehän tulevat tänne!
Ukko kyyristäytyi ikäänkuin vainolaista pakoon, ja kummakseen näki nuorukainenkin, että naiset kulkivat hitaasti pitkin puron vartta heitä kohti, ikäänkuin jotakin hakien. Tuossa olivat he jo ääressä pensaitten takana, jo taivuttivat niitä hiukan syrjään ja jo säpsähtäen huomasivat Ontrein, jolla näytti olevan ankara halu piiloutua pensaikkoon kuten jänis pää edellä. Mutta nuorukaisen huomattuaan lennähti hymy nuoren naisen kasvoille ja venäjäksi kysyi hän, eikö kaukaasialainen vielä ollut tullut!
Nyt lennähti totuuden aavistus salamana nuorukaisen mieleen. Uteliaana kääntyi hän kyselemään neidolta asiaa tarkemmin, kun jo tuossa seisoi kaukaasialainen heidän edessään, pitkänä ja pulskana, voimakkaana ja varmana, sydämellisesti uudelleen ojentaen nuorukaiselle kätensä ja taputtaen ällistynyttä Ontreita ystävällisesti olkapäälle.
— — — — —
Ukko katsoi vuoroin kaikkiin ja pillahti sitten itkuun. Hänen osakseen oli kuluneitten tuntien aikana tullut niin monta mielenliikutusta ja niin ankara säikähdys, ettei hän voinut tunteitansa ollenkaan hillitä, vaan vetisteli syrjempänä, liuhupartansa tutisten. Kyyneleittensä lomaan haukkasi hän kuitenkin aina palan kalakukostaan, väittäen sillä parantavansa sydänalassaan yhä tuntemaansa heikkoutta, minkä johdosta mummo katsoi velvollisuudekseen lähettää hänen puoleensa eräitä paheksuvia ja arvostelevia katseita, kooten visusti hameensa ympärilleen ja kaikin tavoin osoittaen, että Ontrei-parka oli sittenkin astetta alempaa aatelia kuin hän. Mutta Ontrei ei sitä huomannut, vaan vuoroin itki ja teki ristinmerkkejä, välillä taas haukaten, vuoroin kirkastettu ilme kasvoillaan hiljalleen kiitteli Jumalaa kaikesta ja eritoten siitä, että niinkin vähällä oli pelastuttu uhkaavasta vaarasta. Vihdoin riisui hän saappaansa ruveten lämmittelemään jalkapohjiaan nuotion hauteessa, sillä hänen jalkansa olivat pitkällisestä astumisesta heltyneet; samalla näytti hän surkeasti kutistuneen kämpäjalkansa, jossa näkyi suuria arpia. Niin menetteli Ontrei, vaipumatta silti milloinkaan kokonaan pois tuosta hänelle erikoisesta naivin uskonnollisesta sielun tilasta, joka oli hänen vahva ojennus- ja ohjenuoransa hänen matkallaan sekä maailman että myös tämän Aunuksen Karjalan läpi.
— — — — —