Kylän tiellä kuului ajavan troikka, sillä aisakello rämpätti kileästi. Kievarin pihalle pysähtyi. Saattoi olla joku virkamies Poventsasta? Ei välitetty sen enempää. Mutta hetken kuluttua kuului koputusta. Lääkäri meni avaamaan. Se oli Ontrei.
— Kiireesti lähtekäämme, sopotti hän hiljaa. Stanovoi ja se vanha urjadniekka. Ovat nähtävästi päässeet jälille. Joutukaamme pian matkalle.
XII.
HERÄÄMINEN JA PAKO ERÄMAAHAN.
Näkyvi savu salolta,
Sinisauhu selkosilta,
Haiku nuotion norosta;
Mitä metsässä väkeä,
Kuta korvess' kulkijata?
Hän tunsi kuin piston sydämessään ja kääntyi äkkiä hyvästelemään. Valeltuaan päätänsä kylmällä vedellä tunsi hän heräävänsä aivan kuin jostain huumauksesta, eikä voinut enää ymmärtää, kuinka olikin niin kauan viivytellyt. Aurinko näkyi jo tuolla kultailevan rakennuksen päätyjä ja toimeliaat lintuset olivat aikoja sitten heränneet aamu-askareilleen. Miten olivat viettäneet yön heidän saatettavansa ja mitä olivat he ajatelleet? Ontrein silmistä loisti selvä syytös, vaikka hän ei mitään sanonutkaan.
Hänen oli vähän vaikea selittää isäntäväelleen syytä äkkilähtöönsä, ja hän syyttikin Ontreita, jolla sanoi olevan erittäin kiireen. Sydämellisesti puristi hän lääkärin kättä, ja piti opettajan kättä kauan omassaan. Opettaja oli taas tuo sama arka ja kalpea mies, joka illalla oli häntä vieraakseen pyytänyt. Ei olisi uskonut häntä samaksi, joka äsken haltioituneena, ikäänkuin kasvaneena, julisti innoitustansa tälle vähälukuiselle kuulijakunnalle. Mutta kun hän vakaasti lausui, että vielä kerta tavataan, niin välähti ilo opettajan silmistä ja hänen muotonsa aivan kirkastui.
Hyvästi, onnellisten unelmain ja tunnelmain näyttämö! Niin kiireesti kuin Ontrein kyky suinkin salli, läksivät he kulkemaan tietä edelleen Sondalan kylään päin. Vähäiset tavarat oli ukko tuonut mukanaan kievarista.
Vaiti ollen he kulkivat, hän taaskin edellä ja ukko jälessä. Aamun tyyni ja valoisa sekä viileä ihanuus ei voinut olla vaikuttamatta hänen yhäkin ikäänkuin tulehtuneeseen mieleensä viilentävästi ja rauhoittavasti. Katse kimalteli vielä ruohikossa, sirkat jo sirittivät siellä, missä aurinko sattui heidän makuupaikalleen, ja linnut pyrähtelivät pensaikoissa. Hän antoi katseensa mielihyvällä liukua pitkin avautuvaa näköalaa. Järven pinnalla viipyi vielä hiukkanen keveätä usvaa ja aamuviri näkyi paikka paikoin sen rinnalla karehtivan. Katse uppoutui aavaan ulappaan painuen vihdoin kauas sinne, missä sinervä maa kohoutui kaukana vastarannalla. Siitä se jo nousi ylemmäksi silmäten sinitaivaan hattaroita, jotka aivankuin lumivalkoiset lammaskatraat olivat sinne ikuiselle laitumelleen makuulleen kyyssähtäneet. Sieltä irroitti sen iloinen viserrys. Tuosta pellon ojan reunasta oli kohonnut äkkiä siivilleen leivonen; alituisesti nousten nopeilla nykähdyksillä aivan kuin olisi hypähdellyt portaita ylös ja lakkaamatta livertäen kiipesi se yhä ylemmäksi taivasta kohden, niin korkealle, että olisi jo luullut sen pientä sydäntä hiipaisevan; ja kun se oli saapunut sinne melkein taivaan portille, niin ettei sitä juuri silmä erottanut, ei se enää voinutkaan kestää kaipuutansa, vaan syöksyi siivet supussa aivan kivenä alas saamaan palkintoa puolisoltaan hyvin suoritetusta lennostaan ja laulustaan. Tuolla se puoliso makasikin aivan hiljaa, niin leveänä ja lämpimänä kuin suinkin mahdollista, pesässä muniensa päällä hautoen tulevaista onneaan.
Mutta tuossa edessä alkoi taas synkkä ja vakava metsä. Se muodosti tummanvihreän kehyksen tälle aukeaman valoisalle taululle, johon aurinko loi vaaleata kultaansa vaihteluksi. Katse saattoi vaaran laelta nähdä kauaksi metsä- ja kukkula-ulapalle; aamun valossa esiintyivät vaarain laet ikäänkuin kirkastettuina, kun laaksopaikat sitävastoin vielä erottuivat tummiksi varjostuksiksi. Taakseen katsoen saattoi nähdä vanhan kylän siinä aukeamallaan ilman puremine, hallavine taloineen, rukoushuoneineen ja hautuumaineen, "kuusikkoineen", joissa harmajat kattoristit vartioitsivat haltuunsa uskottuja. Edessä maa vähitellen kohosi, kunnes muodostui kauempana tiuhametsäiseksi ja runolliseksi harjuksi, joka tarjosi oivallisia piilopaikkoja niille, jotka halusivat tietä kulkevia välttää.