Mutta sieltä lähetetään nyt muukalainen neito Houdin ja emännän kanssa samaan paikkaan puhdistuksille, ja taatto kehottaa vaimoansa leveällä leikillä pesemään tytöt tarkkaan. Tämä lupaa ja pilaa tervehditään iloisella naurulla kaikkialta. Tupaan onkin kylyssä ollessamme kertynyt paljon saunapuhtaita ukkoja, jotka ovat tulleet katsomaan kaukamatkalaisia ja pyhään luostariin pyrkijöitä. Ja siitä kertyy vilkas, kova-ääninen ja hauska keskustelu.
Toimeentulosta ja ahtaista ajoista puhutaan, haastellaan sodasta ja poikain kohtalosta kaukaisessa idässä. Vaatimattomasti eräs vanhus tiedustelee, joko Helsinkiin mahtaa kuulua "japontsan" tykkien pauke, ja innostuen yltyy jo eräs mies kehumaan:
— A kun me täältä lähdemme, niin otsa tulee eteen japontsalle…
Vaimot istuvat vaitiollen. Juodaan teetä kovasti. Lasillinen toisensa jälkeen menee ihmeen nopeasti ja vallan mitättömän pienellä sokeripalalla. Tuossa jo eräs eukko juo kuudetta ja hiki helmeilee hänen nenänvarrellaan. Miesten puhetta on suomalaisen helppo ymmärtää, jos hän tuntee edes jonkun verran venäläisiä sanoja, mutta naisten puhe jää vilkkautensa vuoksi epäselvemmäksi. Usein puhuvat kaikki samalla kertaa ja koko tuvan täyttää ystävällinen porina. Taatto Titoff kokeneena miehenä selvittää ja haastaa korkealla ja vakuuttavalla äänellä.
Tiedustellaan kaikellaista. Vaikka he ovatkin köyhiä, rakastavat he kotikyläänsä. Kaukaisilta kauppamatkoiltaan he aina halajavat tänne takaisin.
— Ka, ylen on meillä tässä tuvat kaunihit asua ja eleä…
Taaskin voi tehdä sen huomion, että karjalainen heimo täällä, jossa se lienee säilynyt sangen puhtaana, on ulkomuodoltaan erittäin komeata. Miehet ovat pitkiä ja solakoita, soikea-kasvoisia ja avosilmäisiä, naiset rintavia ja kaunismuotoisia. Heidän vilkkaudestaan ja heidän luonnollista älyä osoittavasta keskustelustaan tulee ajatelleeksi, että Suomen heimon etevin osa lienee sittenkin jäänyt tänne niemen tyvelle…
Ilta yhä hämärtyy ja ulkona vallitsee jo yön omituinen kuulas valaistus. Siellä on jo kaikki hiljentynyt. Yöhön on vaipumassa pieni karjalaiskylä erämaan suuren järven rannalla. Tuvassa vain yhä istutaan, sillä mahtavasti on vaikuttanut heidän uteliaisuuteensa niin monen vieraan läsnä olo.
Puhutaan jo runoista. Nuorukainen se siihen hiljalleen on koettanut keskustelua kääntää. Ei niitä enää paljo muisteta, mutta isien kehutaan muistaneen ja taitaneen, vaikka aamut ja illat olisivat istuneet. Nuorukainen tiedustelee viisikielistä, ja hymyillen taatto Titoff silloin muistaa sellaisen hänelläkin olleen:
— Lieneekö ylisillä vai niissä lienee?