Mutta kun vieraat näkivät rauhallisen ja ystävällisen käytöksemme ja saivat käskyn tulla aterioimaan monasterin yhteiseen ruokasaliin, näytti heidän mielensä virkistyvän ja mielellään nauttivat he Jumalan antimia vakaina kuunnellen esilukijan esitystä pyhien elämästä, jota he kuitenkaan eivät tainneet paljoa ymmärtää. Ja kun ateria oli nautittu ja siunattu leipä syöty, ilmaisi lähettiläs taaskin pyyntönsä saada tavata arkkimandriittia, mihin suostuttiinkin. Mutta sitä ei sallittu, että hän olisi ottanut mukaansa ritari Grijpin, sillä lähettiläs oli hän yksin vain. Ja saatettiin hänet sitten monasterin esimiehen huoneeseen, joka oli paksuun ympärysmuuriin liittyvä yläkerran laaja asumus. Jumala olkoon tämän kertojalle armollinen siitä, että hän puhuu näistä salaisista asioista, mutta se tapahtuu ainoastaan siinä vakaumuksessa, ettei tässä sattunut mitään, joka ei olisi ollut Jumalan niin sallimaa, ja tuhatkertaa olkoon annettu anteeksi sekin, että synnillinen uteliaisuus houkutteli sen, joka on näistä asioista tiennyt näin tarkoin kertoa, muurin sisäkäytävää arkkimandriitin salaovelle kuuntelemaan mitä tapahtuman piti.

* * * * *

Arkkimandriitti Antonii istui pöytänsä ääressä, jolla paloi kaksi tuohusta, ja jäivät hänen raudanlujat kasvonsa, joista mustat silmät tuikkivat, muun huoneen kanssa kokonaan varjoon. Kun vieras ritari teki kunnioittavan, mutta ylpeän tervehdyksen, nousi monasterin esimies seisomaan ojentaen hänelle kätensä. Ja tunnustaa täytyy, että hän oli todella komea ja ihailtava mies, sopiva näinä melskeisinä aikoina valvomaan valtakunnan etuja näillä mailla, jotka olivat aina olleet riidan esineinä, mutta jotka hänen viisautensa tänä ajankohtana, jolloin tsaari oli ne jo pois luvannut, pelasti monasterille ja oikeauskoiselle kirkolle. Hän oli pitkä ja laiha mies, parta harmaa, rinnalle aaltoileva, päässä hiusten puutteen ja kylmän tähden kalotti, milloin hän ei pitänyt munkkien tavallista korkeaa mustaa päähinettä. Kun nyt lähettiläs ojensi hänelle sinetillä suljetun kirjeen, teki hän sen jo paljoa nöyremmin kuin mitä olisi hänen ryhdistään äsken sisään astuessaan voinut odottaa. Luettuaan kirjeen hitaasti viittasi hän lähettilästä, hänelle sanaakaan sanomatta, poistumaan, mitä käskyä tämä ollenkaan hidastelematta totteli.

Tämä kirje sisälsi nyt sen, mitä tämän kirjoituksen alussa on mainittu, ja oli siinä siis tarkoituksena saada selko, luovuttaisiko monasteri esteettä Ruotsille sen, mistä oli sovittu, nimittäin Karjalan Solotsiin eli siis Valkeaan mereen saakka, mikä on ollutkin Ruotsin vanha pyrkimys ja luonnollinen asia kaiken muun paitsi uskon puolesta, Karjalan kansa kun on heidän kanssa samaa heimoa. Mutta kun se oli ammoin monasterin ja oikeauskoisen kirkon toimesta käännytetty oikeaan uskoon ja mielellään pysyi monasterin alamaisuudessa, pitäen rajantakaisia Kajaanin nämtsejä vihollisinaan, ei monasteri tietenkään voinut katsoa oikeaksi sen luovuttamista Ruotsille, sillä olisihan sillä teolla ehkä ainaiseksi lopetettu Venäjän valta näillä perukoilla. Ja ainoastaan pakosta oli Vasili Shuiskikin tällaisen valtakunnalle vahingollisen sopimuksen tehnyt, mistä saattoi olla todistuksena sekin lähetystö, joka — hänenkö vai muiden kaukonäköisten miesten toimesta — juuri näissä asioissa monasteriin saapui. Sillä salata ei voine sitä asiaa, että valtioviisaat miehet, jotka asettivat isänmaan edun yli kaiken, olivat heti, kuultuaan että Ruotsin kuninkaan kanssa oli tehty sopimus Karjalan läänin luovuttamisesta avun palkaksi, lähettäneet tämän lähetystön Solovetsiin valvomaan, että sen lupauksen toimeenpano saataisiin jos mahdollista raukenemaan. Siinä tarkoituksessa piti sen antaa asianomaisten ymmärtää, ettei tottelemattomuus tsaarin käskyä vastaan ollut tässä tapauksessa mikään synti, vaan päinvastoin erittäin ansiokas teko, joka vastaisuudessa kyllä palkittaisiin. Ja kun monasterin etu myöskin tässä tapauksessa puhui samaan suuntaan, ei saattanut epäillä, mikä oli oleva Antoniin lopullinen päämäärä tässä asiassa.

Heti kun tämä lähetystö yön hiljaisuudessa oli saapunut, herätettiin Antonii. Heidän kesken alkoi nyt kiihkeä neuvottelu, jonka sisällystä ei voinut kuulla, mutta joka, kuten sittemmin tapaukset osoittivat, kävi siihen suuntaan, että monasteri vastaisi myöhemmin kirjeellisesti, antamatta tälle lähettiläälle mitään suullista tietoa kannastaan. Ja parempi olisi, että monasteriin jäisi sitä varten joku nämtsien seurueesta, sillä hän, varustettuna luostarin suojeluskirjalla, parhaiten sitten voisi viedä vastauksen takaisin. Siten voitettaisiin ainakin aikaa ja saataisiin nähdä, miksi asiat kehittyisivät etelässä, jossa nämtsit nyt taistelivat tsaarin puolesta. Kaikesta tästä näki, että monasterillä oli suuri merkitys näiden maiden asioissa, jopa valtakuntien välisissä neuvotteluissa.

Mutta sillä välin kuin varsinainen lähettiläs oli virallisissa puuhissaan, pitivät streltsit huolta Grijp-ritarin huvittamisesta. He näyttivät vieraalleen kaikki kirkot, aarreaitan ja asekammion, minne oli koottu sadottain pertuskoja, keihäitä, miekkoja, kypäreitä, nuijia ja rautapaitoja; he näyttivät hirvittävät maalaukset, joissa kuvattiin saatanan viettelyksiä ja helvetin tuskia, veivät katsomaan Sosiman ja Sauvvatan muumioita sekä paikkoja, joissa oli ihmeitä tapahtunut, aarteita ja kalliita esineitä, joista monasterin rikkaus ja maallinen mahtavuus kävi ilmi.

Ja kerrotaan, että streltsien päällikkö, tuo suuri ja voimakas sotilas, oli utelias näkemään, mihin nämtsit voisivat käyttää sellaista kapeata ja pitkää miekkaa, joka oli oikeastaan vain kärjestä terävä ja jollainen oli Grijp-herrankin ase, hän itse kun oli tottunut luottamaan pitkään ja raskaaseen lyömä-aseeseensa. Kun silloin ritari Grijp oli tulkin avulla selittänyt miekkailutaitoa ja streltsi epäillen pudistanut päätänsä, oli ritari iloisesti tarjoutunut hänelle käytännössä osoittamaan sellaisen aseen etevämmyyttä. Hän oli saanut aseensa, oli menty monasterin ulkopuolelle metsikköön ja siellä käyty miekkasille. Ihmeellistä oli ollut nähdä, kuinka hän silloin notkeudellaan ja nopeudellaan sekä äkkiarvaamattomilla pistoillaan oli saattanut jättiläismäisen vastustajansa kokonaan ymmälle, lopuksi lyöden liian raskaan aseen tämän kädestä. Päivittäisin oli silloin ruvettu miekkailemaan ja ritarin uutta taitoa opettelemaan, ja oli hänestä sekä streltsien päälliköstä pian tullut ystävät.

Mutta monasterin väki koetti nyt Antoniin käskystä saada lähetystön aikaa kulumaan, sillä mihinkään tarkempiin neuvotteluihin ei tahdottu ryhtyä. Mutta ruotsalainen lähettiläs kävi pian malttamattomaksi ja vaati vastausta päästäkseen lähtemään kotiseuduilleen, jonne hän tahtoi saapua ennen täydellistä kelirikkoa. Silloin selitettiin, että vastaus lähetettäisiin kirjallisesti, kunhan ensin saataisiin tarkempi tieto tsaarilta, mikä oli hänen tahtonsa. Jos esimerkiksi ritari Grijp tahtoisi jäädä sitä odottamaan, voisi lähettiläs siis lähteä milloin hyvänsä. Niin sovittiinkin ja eräänä aamuna näki Grijp-herra tornihuoneestaan toveriensa purjehtivan matkoihinsa, ollen hän sen jälkeen useita päiviä alakuloinen ja synkkämielinen, suruksi seuralaisilleen ja streltsille, jotka olivat oppineet hänen iloisesta olemuksestaan paljon pitämään. Eikä ollut monasteriin jääminen hänelle ollut mieluista, mutta oli hän sen tehnyt lähettilään erikoisesta pyynnöstä ja kun hänelle oli taattu täysin turvallinen paluumatka. Ja kuta pitemmälle kevät ehti, sitä kaihomielisemmäksi kävi iloinen ritari, laulaen ulkona saarella kulkiessaan maailmallisia laulujaan, joissa kuitenkin tuntui sydämen kääntyminen Jumalan puoleen, tai yhtyen kirkossa pyhään messuun.

Pian hänkin kuitenkin rupesi kiirehtimään vastausta päästäkseen kotimatkalle ja olisikin arkkimandriitti ollut pakotettu edes jonkunlaisen antamaan, vaikka vaikeneminen olisi ollut hänelle tässä mieluisinta, ellei olisi tapahtunut jotakin, joka kerrassaan tuhosi ritarin kotiin pääsyn toiveet, samalla muodostuen parhaimmaksi keinoksi, minkä pohjalla, ellei tahdottu kokonaan luopua tehdyistä suunnitelmista, voitaisiin jättää vastaus lähettämättä. Kävellessään eräänä päivänä monasterin käytävissä sattuikin hän kohtaamaan Shuiskin lähettilään. Ei tiedetä, mitä heidän välillään tapahtui, mutta pilkaten lopuksi moskovalainen pajari kiivastuksissaan paljasti koko asian. Ruotseja kyllä käytettiin etelässä apuna, mutta turhaa uskoivat he näitä maita saavansa, sillä ei ollut aikomustakaan niitä antaa.

Äkkiä valkeneekin nuorelle ritarille se, että todellakaan ei monasterilla ole aikomustakaan mitään vastausta antaa, saati vielä tsaarin ja kuninkaan sopimuksen mukaista, ja kiivastuneena sekä ollenkaan tekoaan ja omaa kohtaansa harkitsematta pyrkii hän heti Antoniin puheille ja vaatii häneltä selvitystä asiaan, syyttäen häntä petoksesta ja tahallisesta, harkitusta viivytyksestä, sekä uhaten heti lähteä ilmoittamaan asiasta Pohjanmaan päällikölle.