Ja alkoi nyt murheellinen aika hänelle ja hänen hoitajilleen. Jumala tietää, että vaikka hänen kohtalonsa olikin surullisin mitä ihminen ajatella saattaa, ja vaikka ei voisikaan hyväksyä sitä menettelyä, minkä uhriksi hän joutui, niin silti ei voi kukaan sanoa, ettei olisi osoitettu hänelle kristillistä rakkautta hänen sairautensa ja viime hetkiensä aikana. Ei mennyt aamua eikä iltaa, ettei Antonii olisi murheella hänen voinnistaan tiedustellut ja häntä rukouksiinsa sulkenut, ja mitä Antoniin sihteeriin tulee, niin hän sekä streltsien päällikkö, joka oli hurja ja raaka sotilas, olivat vieraaseen harvinaisella ja oudolla rakkaudella sekä säälillä kiintyneet. Mutta hänen oma asemiehensä, tuo juro ja harvasanainen tsuhna, oli kuin koirista uskollisin isäntänsä vuoteen ääressä. Ei häntä saatu sanottavasti siitä väistymään eikä hän lauhtunut ystäväksi kenellekään, vaan kyräsi jokaiselle rajattomassa epäluulossaan. Ja kun ritarille koetettiin antaa lääkettä hänen tuskainsa lievikkeeksi, hän nähtävästi kielsi isäntäänsä sitä nauttimasta, epäillen myrkytystä. Yön keskellä saattoi kuulla tämän raa'an sotilaan haastelevan sairaalle ritarille kuin lapselleen ja puhkeavan väliin sokeisiin sadatuksiin ja hampaittensa kiristykseen. Varma voi olla, että kostoa hautoi tuo mies erotuksetta meille kaikille, huolimatta siitä, miten olimme hänen isäntäänsä kohdelleet, kostoa sitä kauheampaa, kuta voimattomammaksi hän tunsi itsensä täällä keskellämme yksinänsä. Ei pidä kostaa, on Jumalan laki, mutta ei voi tätä miestä tuomita, sillä hänen tunteensa oli luonnollinen, aikeensa ja tahtonsa mahdottomuuteensa nähden liikuttava.
Näitä aikoja ajatellessa ja muistellessa tulkoon mainituksi sekin, mikä aina on salaisuutena ollut, mutta jonka tulee olla nyt tiettyä siksi, että ymmärrettäisiin Jumalan kaikkivoivan rangaistuksen ja oikeamielisyyden vanhurskaus, nimittäin että tuo streltsi-päällikkö, joka niin omituisesti oli ritariin kiintynyt ja uhrautui hänen hoitajakseen, oli itse Antoniin poika. Antonii ei ollut ollut aina hengen mies, vaan sotilas ja ritari, vaikkakin hänen elämänsä tapahtumat olivat saaneet hänet rautapaitansa hylkäämään. Mitä ne tapahtumat olivat olleet, sitä ei kukaan tiedä, sillä itse hän ei koskaan puhu, aina vain vaieten, mutta poikaansa hän edelleen rakastaa ja käyttää häntä salaisimmissa toimissaan; tätä hän ei ollut voinut salata nuorelta sihteeriltään, joka oli monesta seikasta päässyt asian perille. Tämä olkoon mainittu siksi, että paremmin ymmärrettäisiin se, mitä nyt aion kertoa…
Se oli synkeimmän syksyn aikaa se, jolloin nuori ritari Grijp vuosien perästä erosi tästä elämästä. Meri oli jo jäätynyt ja raivosi mitä kauhein lumimyrsky, joka kietoi monasterin vinkuvaan valkovaippaansa. Koleat henkäykset tuntuivat pitkin kylmiä käytäviä ja väristen syventyivät isät rukouksiinsa. Kaukaa meren ulapalta saattoi kuulla kumeata ryskettä, kun siellä myrsky armotta kasaili jäitä päästäkseen kannettomien syvyyksien päälle riehumaan. Ritarin vuoteen pääpuolessa lekutti kaksi tuohusta levottomasti aivan kuin odottaen hengen vapautumista, jalkapäässä istui asemies pää käsiin painuneena, kauempana varjossa, oven suussa, oli streltsi-päällikkö miekan kahva kuin ristinä edessään ja uunin ääressä istui vielä eräs nuori munkki. Ritari huohotti hiljaa, hänen silmänsä loistivat ja hän tuntui haaveilevan itsekseen outoja asioita. Tuon tuostakin leyhähti huoneessa kylmä viima ja ulkoa kuului myrskyn rytinä, kun se kiihtyi jotakin repimään ja monasterin pihalla kasvavia hentoja puita nöyryyttämään. Ah, luoja oli antanut tänä iltana luonnossa pahalle vallan.
Mutta silloin, keskellä hiljaisuutta, kuului oven narahdus ja kaikki aivan säpsähtivät nähdessään Antoniin keskellä huonetta. Ketään katsomatta seisoi hän siinä vuoteeseen kääntyneenä, kädet ristissä rinnoilla, syviin mietteisiin vaipuneena. Kukaan muu ei liikahtanut kuin asemies, joka Antoniin nähdessään tuntui varustautuvan kuin kissa saaliinsa niskaan hyökkäämään. Koskaan ei saata ihmissilmissä selvemmin kuvastua viha, inho, katkeruus, koston halu ja tuska kuin hänen silmissään, kun hän siinä ikäänkuin ruumiinsa joka säijettä jännittäen tuijotti arkkimandriittiin, jota piti kaiken onnettomuuden alkuna. Oven suussa streltsien päällikkö sen myös huomasi ja aivan hiljaa varustausi jonkun äkillisen liikkeen varalle. Huomasi tämän vihan katseen Antoniikin, katsahti mieheen kylmästi, mutta siirsi sitten katseensa jälleen sairaaseen. Ja taas oli huoneessa hiljaista, niin hiljaista ja tuskallista, että sydän kutistui kokoon ja henkeä tuntui ahdistavan. Silloin rupesivat Antoniin huulet liikkumaan ja hän meni vaieten vuoteen ääreen, tarttuen ritarin käteen. Ja ihmeissään tämä toipui tajuihinsa katsoen kummastellen häneen ja ympärilleen. Ja silloin Antonii puhui hänelle:
— Anna minulle anteeksi, nuori mies — niin puhui vanha pappi — menetetty elämäsi ja kuolemasi. Koetin sinua pelastaa ja murhaajalta pelastinkin sinut, mutta sen sijaan vei sinut tauti. Minulla on ollut suuria velvollisuuksia täytettävänä ja luulin parhaiten tekeväni. En tiedä. Sydämeni halajaa anteeksi-antoasi.
Tähän hän vaikeni, sillä hän huomasi, ettei ritari häntä oikein ymmärtänyt. Hän meni ovelle ja saattoi sisään veljen, joka valmistautui antamaan kuolevalle pyhää ehtoollista. Vaikka hän kuului väärä-oppiseen kirkkoon, oli hän osoittanut niin vilpitöntä sydäntä ja Jumalan pelkoa, että Antonii oli käskenyt suoda hänelle ehtoollisen. Ja ritari selveni ymmärtämään kaikki, ymmärsi Antoniin tarkoituksen, hänen anteeksi-pyyntönsä ja koetti surumielisesti hymyillen ojentaa hänelle kättänsä, jolloin Antonii siunasi hänet. Eikä ollut huoneessa ketään, jota ei liikutus vallannut. Mutta kun pyhä toimitus oli tehty, vaipui ritari taas hourailuun. Oudolla kielellä hän puheli hiljaa ja asemies hänen vierellään kuunteli tarkoin. Vihdoin hänen äänensä rupesi heikkenemään, kunnes hän taas vaikeni. Kauan aikaa kuului hänen vaikea ja huohottava hengityksensä, kunnes hän äkkiä sanoi selvällä äänellä sen naisen nimen, josta hän niin paljon vankeutensa aikana oli puhunut. Se oli kuin viime huokaus, sillä sitten hän kuoli asemiehensä syliin…
Jumala tietää, että veljemme antoivat hänelle saman hautauksen kuin uskollisimmalle omistamme, kolmella lyönnillä suureen kelloon ilmoittaen kanssaveljen kuoleman. Hänen jäännöksensä kannettiin ylösnousemuksen kirkkoon, jossa hänelle pidettiin sielumessu, ja hänet haudattiin siunattuun maahan kaikkien kirkonkellojen soidessa ja isien rukoillessa rauhaa pois menneen sielulle. Mutta kun hautajaiset oli pidetty, kutsui Antonii asemiehen luoksensa, antoi hänelle turvakirjan ja saattoi hänen tietoonsa, että hän oli vapaa lähtemään kotimaahansa. Streltsien päällikkö, jonka hän lähetti samalla viemään viestiä Kemiin, opastaisi hänet yli meren sinne ja sieltä hän kyllä löytäisi turvakirjansa avulla tien omalle maalleen.
Oli harmaa talvinen päivä, kun he lähtivät. Meri oli tyytynyt kohtaloonsa ja uinui hiljaa valkean peitteensä alla. Päivä muuttui pian hämäräksi ja pimeäksi, jota vain kylmät tähdet valaisivat. Taakseen katsomatta hiihti synkeässä vihassaan ja surussaan asemies streltsin perässä ja pian häipyivät he ulapan hämyyn, josta vain suden ulvonta silloin tällöin kaukaisena ja kammottavana kuului.
Kului päiviä, eikä ruvennutkaan kuulumaan streltsiä takaisin. Levottomana lähetti Antonii miehiä menneiden jälkiä seuraamaan ja kauas ei tarvinnutkaan ulapalle mennä, ennenkuin täydelleen selvisi, miksi ei lähetti palannut: hänet löydettiin jäältä, osaksi sutten raatelemana, mutta suuri yksiteräinen tikari kahvaa myöten sydämeen lyötynä. Se oli ollut kuoleman syy ja asemiehen leppymätön käsi oli sitä kulettanut, sillä ase tunnettiin hänen omakseen. Sammumaton koston jano oli vaatinut hänet jotakin tekemään. Ja jos hän Antoniille kostaa tahtoi, niin ei hän kipeämmin sitä olisi voinut tehdä.
Selvästi saattoi nähdä, miten kaikki oli tapahtunut. Heti kun oli päästy monasterin ulottuvilta ja kuuluvilta, oli asemies takaa hyökännyt streltsin kimppuun ja iskenyt häntä puukollaan. Isku oli tosin luiskahtanut pois sotilaan olkavarustuksesta, mutta äkkiarvaamattomuudellaan kuitenkin aiheuttanut sen, että hän oli kaatunut selälleen. Ja silloin oli mies käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja iskenyt pitkän ja kamalan aseensa ihan kahvaa myöten toisen sydämeen, niin että tämä oli varmasti siitä heti kuollut. Kiireesti oli hän sitten lähtenyt hiihtämään eikä hänestä ole koskaan sen jälkeen mitään kuultu. Hienoimman tuoksun hänen kostostaan kielsi Jumala häneltä siten, ettei antanut tietää, että streltsi oli Antoniin poika.