Eva nauroi herttaisesti, sillä Juho oli hiukan ällistyneen ja tyhmistyneen näköinen. Mutta hän muuttui vakavaksi, kun Juho taas venytellen sanoi:
— Ei se sellainen kuulu talonpojalle…
— Ei sellainen kuulu talonpojalle. Ei se talonpojalle kannata. Ei se sovi talonpojalle. Sitä te aina vätkytätte, ikäänkuin talonpoika olisi joku kertakaikkisiin kaavoihin kovettunut ja rustottunut olento, jolle ei sovi mikään muu kuin se entinen, joka aina tuoksuaa omalta lantapahnalta. Etkö huomaa, että samaa sanovat sinulle naapurisi, kun puhut heille maanviljelyksen ja talouden uudistuksesta? Talonpojalle kannattaa kaikki kauniskin elämässä, elämänilo ja onni, yhtä hyvin kuin herroillekin. Kysymys on vain siitä, että sen ikäänkuin täytyy nousta talonpojan oman erikoisen elämänlaadun pohjalta elimellisesti ja luonnollisesti, eikä minään istutettuna herraskoruna. Olethan merkinnyt kirjaasi tälle vuodelle määrärahan kotisi kaunistamiseksi. Mitä olet sillä tarkoittanut?
— Jaa minäkö?
Taas täytyi Evan nauraa, sillä Juhossa oli äkkiä puhjennut esiin jotakin maalaisen kömpelöä ja saamatonta.
— Sinä juuri!
— Ajattelin vain, että pitäneekö tilata sinulle kaupungista uudet ja kauniit huonekalut — sellaiset oikeat plyyssipäällyksiset?
— No voi hyvänen aika!
Eva oli aivan ällistyksissään. Äkkiä hän hyppäsi seisomaan ja katsoi
Juhoa tiukasti silmiin sekä sanoi:
— Kuule! Jos sinä olet niin pähkähullu, että häpäiset minut tilaamalla tuollaiset inhoittavat kapineet minun talooni ja huoneeseeni, niin sillä samalla hetkellä minä lähden tieheni. Tiedäkin se! Ja nyt minä lähden uimaan.