Juho katsoi häneen suu auki ja sangen avuttoman näköisenä sekä läksi miettiväisenä astumaan vaimonsa jäljessä, joka rivakasti meni rantaan. Rantatöyräällä Eva sanoi leikillisen tiukasti:
— Nyt saat istua tähän, mutta selin järveen. Ja muistakin olla katsomatta. Lupaatko kunniasanallasi?
— Lupaan, vastasi Juho alistuvaisesti.
— Vasta sitten, kun huudan, saat katsoa, kuuletko?
— No kuulenhan minä.
— Et ole se mies, joksi sinua luulen, ellet nyt pidä sanaasi.
Ja Juho jäi siihen rannalle istumaan omituisissa tunnelmissa. Mielessään hän aivan ymmällä pohti Evan äskeistä kiivautta niiden plyyshihuonekalujen johdosta, sillä hän oli todellakin paljon mietiskellyt, miten hän uhraamalla melkoisia summia vuosittain vähitellen kalustaisi ja korjaisi talonsa oikein todelliseen "herrastyyliin". Evan puheista hän nyt oli ruvennut aavistamaan, ettei tämä suunnitelma ollenkaan ollut hänen vaimonsa mieleen, vaan että tämä tarkoitti kulttuurillaan jotakin toista, mitä, sitä ei Juho nyt oikein pystynyt itselleen selvittämään. Mutta hän ajatteli samalla, että koska Eva nyt kerran oli saanut tietää tuollaisen määrärahan olemassa olon…
Siinä samassa selvisi hänelle, että mahdollisesti Eva oli nähnyt kirjasta myös isäänsä koskevan kohdan?
Hänen ohimoitansa poltti, sillä kuka tietää, vaikka Eva nyt pitäisi itseään jonkunlaisena velan maksun korvauksena. Kun voisi vapaasti puhua, avomielisesti sanoa niin kuin asia on, ettei hänellä ole koskaan ollut kaukaisinta ajatustakaan sen pohjalla mitään vaatimuksia esittää. Mutta vielä ei voinut siitä puhua, täytyi odottaa ja rukoilla Luojaa asiat selvittämään.
Koko näiden mietteiden vaatimana aikana oli Juho kuullut takaansa omituisesti kiihoittavaa vaatteiden kahinaa, joka erikoisella tavalla hiveli hänen hermojaan. Hän tunnusti itselleen, että hänellä teki äärettömästi mieli katsoa taaksensa, mutta silti hän ei sitä tehnyt. Hän oli luvannut ja hän piti lupauksensa. Mutta kummallista se vain kaikki oli. Hän naurahti tälle omituiselle tilanteelle.