Mutta silloin sattui Evalle eräs seikka, joka ei ole naisten pukineihin nähden aivan harvinaista. Joku salaperäinen nauha, joku niistä tenhoisista vetimistä, joita nuoren naisen kauneuden verho on täynnä, oli sattunut menemään sellaiseen solmuun, ettei Eva saanut sitä omin voimin auki, varsinkaan kun se oli selän puolella. Tutkimattomaksi salaisuudeksi jää, olisiko hän siitä sittenkin selvinnyt, jos olisi ollut yksin, ja käyttikö hän apua siksi, että sitä nyt kerran sattui olemaan saatavilla. Kuka tutkii nuoren naisen toimenpiteitten perusteet silloin, kun nuori mies sattuu olemaan läheisyydessä ja varsinkin kun he ovat kahden? Ja onko päivän helmeilyllä kirkkaan ja läikkyvän veden pinnassa mitään johdonmukaisuuden perustetta? Ehkä se, että luonto siinä ikäänkuin välähdyttelee näkyville heleimmät värinsä ja loistavimmat, kauneimmat puolensa? Oli miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui niin, että Eva huusi:
— Juho! Tule heti tänne!
Juho tyrmistyi. Hänen polvensa eivät olleet ottaa häntä kantaakseen ja hitaasti sekä horjuvin askelin hän lähestyi vaimoansa suorittaakseen erään aviomiehen klassillisimmista velvollisuuksista.
Pienet kädet kurottivat selän takana hänelle solmuun mennyttä nauhaa.
— Aukaise solmu.
Juho ryhtyi työhön, mutta hänen kätensä olivat omituisesti hervottomat ja kömpelöt. Sitäpaitsi koskettivat rystyset aina väliin lämmintä ja pehmeätä selkää, jossa tuntui olevan sellainen mukava kuoppa, ja se tietysti lisäsi hämminkiä. Jo puhkesi Eva sanomaankin:
— No kyllä ne ovat nuo miehet kömpelöitä! Vedä nyt siitä toisesta nauhasta… ei siitä, vaan siitä. Eikö lähde? No älä sitte vedä enempää, ettei mene yhä lujempaan. Koeta toisesta nauhasta. Eikö irtau? No ota sitten ja aukaise kynsilläsi, jos on mennyt umpisolmuun. No vihdoinkin. Mene nyt paikallesi odottamaan.
Ja Juho totteli nöyrästi, vaikka häntä oli ruvennutkin kovasti naurattamaan tämä puuha. Hän tunsi olevansa kokonaan lumottu, sillä Evasta hehkui sellainen nuorteuden ja itsetietoisen pienen herttaisen mielistelyn ja tykötekeytymisen tuoksu, että Juho-paralla, joka oli niissä asioissa aivan kokematon, menivät kerrassaan piirustukset sekaisin. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja istui kuuliaisesti rantatöyräälle.
Sitten hän kuuli takaansa veden lirauksen ja samalla pienen naisellisen kirkaisun, arvaten siitä, että nyt oli isoa varvasta kastettu veteen. Sitten seurasi tarmokkaampaa kahlaamisen ääntä, kunnes kuului loiskahdus ja pari kolme kauhistunutta huudahdusta, jotka hukkuivat kovaan porskeeseen. Sitten huusi ääni:
— No nyt saat katsoa!