— Olen kuullut, sanoi hän, että Amerikassa, jossa kaikkien edellytetään osaavan syödä siististi, suomalainen sydänmaan moukkakin äkkiä opettelee käyttämään veistä ja haarukkaa, koska ympäristö siihen pakottaa. Mutta mitenkähän mahtaisi meillä olla? Miksi ei sentään? Sopisihan koettaa ja panna ne tarjolle.
— Siis tehdään niin, että väestä saa jokainen siistin valkoisen emalji- tahi paksun fajanssikupin, jommoisia luulen sentään löytäväni, kokonaan rautaisen veitsen ja haarukan, sekä lisäksi pienemmän tasaisen lautasen kuoria ja muuta roskaa varten. Juoma-astiaksi saavat he siistin valkoisen korvattoman mukin. Ja tiedätkö mitä? Pöydälle pannaan valkoinen vahakangas. Keittiön ovensuuhun tahi etehiseen laitatan pesulaitteen, eikä kukaan saa ruokaa, ellei ole sitä ennen pessyt käsiään.
— Mahtaneekohan väki taipua siihen? Tekevät vielä lakon, elleivät saa elää kuin porsaat.
— Eivät. Saan kyllä heidät siihen suostumaan, kun vain tahdon. Tiedän, että hekin oikeastaan rakastavat siisteyttä, mutta eivät tule sitä noudattaneeksi, kun ei ole kukaan erikoisesti vaatinut. Ja kyökissä täytyy piioilla olla erikoinen valkoinen keittiöesiliina, tahi mieluimmin koko puku.
— No mutta onkohan se tarpeellista?
— Ja kuitenkaan et laske lypsäjiä lehmäin ääreenkään, ellei heillä ole puhdas lypsinpuku yllään?
— No mutta sehän on eri asia.
— Eri asia! Pitääkö ihmisen sitten saada likaisempaa kohtelua kuin lehmän?
— Saa nähdä, miten tulet näissä puuhissasi menestymään. Ole joka tapauksessa siksi varovainen, että teet muutoksesi vain vähitellen. Mutta kuinka ehdit emännän puuhiin ryhtyä, kun kaikki tämä tulee lisäksi?
— Toistaiseksi annan Leenan vielä olla emäntänä. En uskalla nyt niihin asioihin puuttua, sillä en tunne niitä tarpeeksi. Eikö olekin niin paras?