— Niin, ellei tule sellaisia kirjeitä tahi asioita, jotka vaatisivat ennen. Oletko ystävällinen ja avaat postin, ja jos siellä on mitä tärkeitä asioita, niin lähetät sanan?
— Kyllä. Mutta muistakin varoa itseäsi siinä kivien ampumisessa!
— Tietysti!
— Ja missä sinä siellä nukut? Onko sinulla edes mitään makuuvaatteita mukanasi?
— Eihän siellä mitä makuuvaatteita… Eikä niitä tarvita — kesäisenä aikana. Leena kyllä laittaa riittävästi evästä.
— Minkälainen paikka se on se Toivolan suo?
— Siihen sisältyy Soljalan tulevaisuus, sinun ja minun sekä meidän lastemme onni.
Hän säpsähti huomatessaan kuin tietämättään maininneensa heidän lapsistaan. Eva katsoi maahan, eikä puhunut mitään, mutta Juho oli näkevinään, kuinka onnen kajastus kuin väkiselläkin hienona punana ja valoisana ilmeenä kohosi hänen kasvoilleen. Juho astui akkunan ääreen ja katsoi ulos mietteissään kesäiseen luontoon, joka kuin yhtämittaista juhlaa viettäen riemuitsi Soljalan ympärillä. Hänen sydämensä oli tänä päivänä vallannut omituinen, voitonvarma ja tyydytystä tuottava rauha, joka jaksoi odottaa kultaisen omenan putoamista. Kuin kaukaa kuuli hän Evan äänen kysyvän:
— Mistä sinne Toivolan suolle mennään?
Juho kääntyi vaimoonsa päin ja selitti tien.