Evan silmät täyttyivät kyynelillä ja hän purskahti täyteen itkuun.
Lääkäri-ukko hätäytyi.
— No eikä ole, ei. En voinut huomata tutkiessani mitään, joka olisi viitannut todella ratkaisevan vakavaan vammaan. Juholla on luja ja kestävä pää, niin että kyllä hän tämän luunapin sietää, vaikka se on ollutkin lujanlainen. Sissoh! Älähän nyt enää itke! Menevät nämä kauniit silmät ihan pilalle. Kas niin, kas niin!
Ja ukko otti nenäliinansa ja pyyhki varovasti Evan silmät sekä taputti leuan alle lohduttaen häntä kaikella sillä vapaudella, jonka hänelle antoivat ikä, hellä sydän ja asema Evan kodin uskollisimpana ystävänä, joka oli parisenkymmentä vuotta aikaisemmin auttanut hänet tähän maailmaan sen iloja ja suruja kokemaan. Käytyään sitten katsomassa Juhoa ja annettuaan hänelle jotakin rauhoittavaa palasi ukko takaisin, istui sohvalle ja otti tupakkavehkeensä esiin. Sytytettyään katseli hän Evaa lasiensa ylitse miettiväinen ilme ystävällisissä silmissään.
— Kuule lapsi, tuleppas ja istu tänne viereeni, että saamme oikein puhella taas pitkästä kotvasta.
Ja kun Eva oli totellut, silitti ukko hänen päätänsä ja sanoi:
— Vai niin, että sinä siis olet nyt Soljalan emäntä? Djahhah… jaa.
Siinä on yhtynyt kaksi kovaa sukua, tiedätkö sen?
Eva ei vastannut.
— Hm. Sinä olisit voinut siellä Helsingissä saada jonkun maisterin, insinöörin, arkkitehdin tahi vaikkapa jonkun lääkärihuligaanin, eikö niin? Mutta otitkin sen sijaan Soljalan Juhon, joka on selvä talonpoika vuosisataisesta talonpoikaissuvusta. Olisit saattanut päästä upeaan herraskotiin, jossa olisit elellyt hienona rouvana käyden kylässä ja teatterissa ja tanssiaisissa ja jos missä, olisit kahvittanut rouvia ja laittanut herroille illallista, kun he olisivat tulleet teille skruuvaamaan. Häh! Olisit toiminut isänmaallisissa juhlatoimikunnissa ja myyjäisissä ja seurannut tarkoin viimeisen muodin vaatimuksia, olisit ollut kulttuuri-ihminen, kuten sanotaan, sormenpäitä myöten, mennyt teatterin jälkeen supeelle Fenniaan ja ymmärtänyt taidetta vallan mahdottomasti. Olisit saanut pari kolme lasta korkeintaan ja kärsinyt siitä niin hirveästi, että siihen se olisi sitten jäänyt, ja lapset olisivat olleet perki hienoja ja kalpeita ja kauniita ja hentoja, niin että minä esimerkiksi en olisi ymmärtänyt niille mitään. Ei koko Helsingistä olisi luultavasti löytynyt sellaista lääkäriä, joka olisi ollut kyllin taitava niitä hoitamaan…
— Hyi! Nyt on setä ilkeä.