— Mutta, kuten sanottu, sinä otitkin Juhon, joka kumma kyllä uskalsi sinua kosia. Mistähän se sai siihen tarvittavan rohkeuden?
— Setä kysyy Juholta!
— Niin kysynkin, kunhan hän ensin paranee. Niin, sinä otit Juhon, vaikka hän olikin vain talonpoika…
— Onko sitten talonpoika huonompi kuin joku herra tahi muu niinsanottu sivistynyt! kivahti Eva.
— Ke-ke! naurahti ukko. — Minun piti juuri sanomankin, että Juhon kaltainen talonpoika on parempi kuin useatkin herrat yhteensä. Siksi kai sinä hänet otitkin. Ja minun piti tulla siihen, että jos olisit käynyt kysymässä minulta, menetkö Juholle vai et, niin minä olisin sanonut, että mene Jumalan luoma ja kiitä vielä mennessäsi! Kuuleppas nyt, kun sanon sinulle…
— No mitä?
— Sitä vain, että älä luule minua sellaiseksi nykyisin kyllä sangen tavalliseksi hulluksi, joka sokeasti ylistää maaseutuelämää kaupunkilaiselämän edellä. Molemmat ovat yhtä tärkeät ja välttämättömät, sekä sitäpaitsi hyvin riippuvaiset toisistaan, molemmilla on suuret etunsa ja varjopuolensa. Kaupunkilaiselämää meillä haittaa se, että mitään todella ehyttä ja kestävää kansallista kaupunkikulttuuria ei ole oloissamme vielä ehtinyt syntyä, etupäässä siksi, että siltä on puuttunut voimakasta, päämäärästään tietoista, maaseutukansan keskuudesta tulevaa elähdyttäjää. Se on koettanut hienostua umpimähkään matkimalla ulkomaalaisuutta tahi meidän vanhaa ja itserakasta, mutta naurettavan typerää ruotsalaisuuttamme, solmia kirjallisia ja muita kulttuurisuhteita Skandinaviaan, ottaa osaa kongresseihin… No niin. Sehän on sekin kaikki hyvää ja tarpeellista, mutta se ei riitä, se ei ole ratkaisevaa. Täytyy saada kansa, väestömme suurin ja määräävin aines, heräämään myös sivistyksellisesti, henkisesti, ei ainoastaan taloudellisesti ja valtiokansallisesti… ymmärrätkö? Täytyy saada moukat ymmärtämään, että heidän pitää asettaa vaatimukset jokaisen itsekunkin kohdalleen, heidän täytyy nyt vihdoinkin jättää raakuutensa.
Ukko pysähtyi, katsoi ulos ja mietti hetkisen, sekä jatkoi sitten:
— Raakuutensa, sanoin. Ei, vaan typeryytensä, iankaikkisen uneliaisuutensa, jossa ajatuksen tynkä tapailee toistansa niin sanomattoman veltosti ja hitaasti. Kuinka monet tuhannet yksinkertaisimmatkin asiat olen elämäni aikana saanut heiltä pihdeillä leuoista kiskoa. Kuinka monet sadat tuhannet neuvot olen antanut esimerkiksi yksinkertaisimmistakin terveys- ja puhtaussäännoistä, mutta niin on ollut kuin vettä kuikan selkään — ei pysy. Vain siellä täällä häämöttää jossakin orasta, sitä uutta aikaa, jonka tälläkin alalla täytyy nyt Suomeen tulla. Meidän täytyy saada kansamme herätetyksi siisteyteen, puhtauteen, mielen virkeyteen, kauheuden ja sopusoinnun aistiin, saada siinä heräämään tunteen elämää, helläluontoisuutta, sillä tunteen elämän kehittyminen valistaa enemmän kuin tieto. Tekeepä mieli väittää viime vuosikymmenen tapauksia muistellessa, että tieto ei valista, vaan sietää rinnallaan mitä hirveintä raakuutta. Vain tunne valistaa, jauhaa hienoksi ihmisen sielun ja päästää pinnalle sieltä sen, mikä on kirkkainta…
Ukko oli innostunut ja kiivastunut. Eva katseli häntä hymyillen.