Niin olivat siitä kuluneet viikot ja niiden varrella kypsynyt lopullinen päätös.
Eva oli pyytänyt sulhaseltaan, ettei pidettäisi mitään vierashäitä, vaan toimitettaisiin vihkiminen kaikessa hiljaisuudessa. Juho oli siihen suostunut, tosin katsahtaen häneen hiukan kummastuneesti. Kun he sitten illalla olivat saapuneet vihittyinä Evan kotoa ja jääneet kahden Soljalan suureen vierashuoneeseen, jossa kesäyön pehmeä hämärä vallitsi ja johon kartanon suuresta pihlajasta tunkeusi huumaava mesituoksu, aukeni Evalle yht'äkkiä ikäänkuin uudessa todellisuusvalossa se asema, johon hän nyt oli joutunut. Hän oli taistellut ja tutkinut, hän piti Juhosta ja kunnioitti häntä, mutta tällä hetkellä, jolloin avioliiton todellinen läheis-elämä oli alkava, huomasi hän, ettei hän ollut siihen sittenkään valmis. Se peloitti häntä, se oli hänelle voittamattoman vastenmielistä, ja vaisto sanoi hänelle, että tunteissa pitää olla vielä jotakin enemmän kuin mitä hänellä oli, ennenkuin se oli onnessa ja autuudessa mahdollista. Eva tunsi siinä silmäillessään miestänsä, joka tyynenä istui ikkunan pielessä katsoen ulos ikäänkuin hiukan hämillään, kuinka hänen ihoaan pitkin kulki viluttava väristys ja kuinka tuntematon hänelle sittenkin sielun syvimmältä pohjalta oli tuo mies ja koko se rotu ja maailma, johon mies kuului. Evan erotti siitä, sen hän nyt kauhistuen huomasi, vuosisatojen sekä henkinen että ruumiillinen hienostuminen, joka tuntuu tuhansinakin eri vivahduksina ja josta luopuminen alentaa, kiduttaa ja tappaa sen sielun, johon se on päässyt kotiutumaan. Mutta miksi hän sitten otti Juhon? Tällä hetkellä hän ei itsekään perustelujaan ymmärtänyt. Ne tuntuivat hänestä nyt kestämättömiltä, suorastaan vääriltä ja epärehellisiltä. Epärehellisiltä Juhoa kohtaan. Niin raskaasti voi hellä omatunto parhaimmankin menettelyn johdosta syyttää.
Eva tunsi, kuinka veri jätti hänen kasvonsa ja kuinka kylmä tuskan hiki helmeili hänen jäsenillään. Hän vilkaisi avatusta ovesta näkyvään valmiiseen aviovuoteeseen, joka maalaisena ja komeana siellä odotti, ja häntä värisytti. Kuin hätääntyneenä nousi hän seisomaan ja sai änkyttäen sanotuksi:
— Juho!
Juho nousi kuin ilahtuneena ja tuli vaimoaan vastaan kädet ojolla. Hänen roteva vartalonsa suoristui, pää kohosi ja sinisistä silmistä loisti voimakas kaipuu. Eva torjui hänet luotansa hiljaa, mutta päättävästi, ja sanoi maahan katsoen:
— Anna minun olla vielä… niinkuin olen… Älä tule…
Ja hän meni makuuhuoneeseen ja veti oven kiinni. Avain pyörähti lukossa päättävästi ja armottomasti, ja Juho jäi ulkopuolelle avuttomana ja hämmästyneenä, tumman punan kohotessa kaulalle ja poskille sekä veren pullistaessa kohonneita ja tykyttäviä otsasuonia. Jälkeenpäin hän muisti jääneensä kuin tylsänä ja hervottomana kuuntelemaan ruisrääkkää, miten se siinä apilapellossa ikkunan alla yhtämittaa rakastuneesti äänteli.
II.
Kun Eva aamulla heräsi, paistoi aurinko suoraan hänen vuoteeseensa. Ikkunasta kuului kärpästen surinaa ja huoneessa oli hiukan lämpimän kesäpäivän ummehtuneisuutta. Kuin tulvavirta vyörähtivät jälleen ajatukset Evan mieleen ja hän katsahti hämmästyneenä sivullensa. Niin. Juhon vuode oli tyhjä ja koskematon. Mitä ajattelisi vanha Leena, Juhon uskollinen emäntäpiika ja tavallaan kuin kasvattiäiti, tullessaan vuodetta korjaamaan ja nähdessään, minkälainen heidän hääyönsä oli ollut?
Ei. Kukaan ei saisi huomata mitään epätavallista heidän väleistään. Mitään juoruja ja juttuja ei saisi päästä alkuun. Ja Eva siirtyi hetkeksi miehensä vuoteeseen pehtaroiden sen raittiissa viileydessä hyvän aikaa, kunnes saattoi näyttää siltä, että siinäkin oli nukuttu. Mutta huomatessaan tämän todellakin luonnolliselta näyttävän asian Eva punastui itsekseen, pisti jalkansa ulos peitteen alta, nousi istumaan vuoteen reunalle ja katseli valkoisia ja sieviä jalkateriänsä sekä pyöreitä pohkeitansa. Hänen asemansa outous aivan jysähti hänen mieleensä, vaikkakaan hän ei nyt tällä hetkellä tuntenut sitä samaa sieluntuskaa kuin edellisenä iltana.