Hän oli nyt Soljalan emäntä, sen suuren ja rikkaan talon emäntä, jossa hän oli niin usein käynyt, leikkinyt, ollut vieraana. Mutta aina kuitenkin ikäänkuin vieraana, herrasneitona ystävällisen talonpoikaisväen luona, hiukan alentuvaisena, "kansallisena". Hän oli aina jutellut Juhon kanssa vapaasti ja avonaisesti, olipa ihaillutkin tämän kehittyneisyyttä, sivistyneisyyttä, oikeita mielipiteitä, hyviä harrastuksia, oli ollut ylpeä siitä, että hänestä, ainoasta perillisestä, oli kasvanut arvokas isäntä tähän suureen taloon. Mutta se oli ollut sittenkin jotakin ulohtaalla olevaa, se ei ikäänkuin ollut kuulunut hänen, ylioppilassivistyksen saaneen, hienostuneen ja jollakin tavoin ylimysmielisen neidon maailmaan. Hän ei ollut ymmärtänyt sitä asiaa silloin niinkuin nyt, jolloin hän heräsi suuren Soljalan emäntänä — hän, herrastyttö! Nyt tunsi hän selvästi olevansa aivan samassa asemassa kuin haaksirikkoutunut, joka herää tainnoksistaan oudon ja tuntemattoman maan rannalla. Ja minkälaiseksi muodostuukaan hänen ja Juhon suhde?
Hämmästyneenä huomasi Eva samalla, että kello kävi jo yhtätoista. Hänellä oli selvä aavistus siitä, että Soljalan emännän ei sopinut maata näin kauan, vaan että hänen velvollisuutensa oli nousta aikaisin pitämään huolta emännän velvollisuuksista. Mutta mitä hän niistä ymmärsi? Se pienen pappilan talous, jota hän oli ollut apuna hoitamassa, oli lasten leikkiä siihen nähden, mitä vaadittiin suuressa rusthollissa, jossa päivittäin istui aterialle monta kymmentä henkeä, etunenässä mahtavat isäntärengit ja emäntäpiiat sekä jatkona aina narisevat päivätyöläiset. Mitä auttoi häntä tässä pianon soitto, koruompelus ja taito leipoa hienoja ja maukkaita kakkuja? Mitä merkitsivät saksa ja ranska, matematiikka ja kirkkoisät? Eivät ainakaan tällä hetkellä mitään. Seistessään siinä lattialla auringossa, mieluinen virkeyden tunto ruumiissaan, tunsi Eva, että hänen oli alettava koulunsa kokonaan uudestaan, jos mieli menestyä tällä alalla. Ja samalla ilmestyi hänen suunsa ympärille eräs pieni päättävä piirre, joka merkitsi paljon, silloin kun se vihdoinkin tuli näkyviin.
Kiireesti veti Eva yöpaitansa yltään ja katsahti samalla peiliin. Hänen kasvoillaan vilahti ujouden ja mielihyvän ilme, kun hän näki nuortean kuvansa, joka loisti häntä vastaan klassillisin piirtein tuolta hiukan huonosta ja pölyisestä kuvastimen lasista. Hän tunsi suurta ja salaista iloa siitä, ettei vielä ollut tosiasiallisesti kenenkään oma ja että hänen sydämensäkin oli valmis siihen uuteen kouluun, joka nyt tästä aamusta oli alkava. Pohjalla oli salainen ja vaistomainen arkuus Juhoa kohtaan, tunne, joka oli syntynyt siitä, että Juholla oli nyt valta häneen, mutta se pelko ei ollut suinkaan vihaa, eipä vastenmielisyyttäkään — ehkä vain sitä, että kukan aukeamisen aika ei ollut vielä tullut. Hänen sinänsä perin terve ja iloinen, tahdonluja ja hyvä neitoluonteensa ei voinut vaipua liian pitkäksi aikaa pohtimaan ja hautomaan sitä hiukan epävalmista suhdetta, johon hän heti alusta oli väkisinkin Juhoon joutunut, vaan kaipasi uteliaana ja elämänhaluisena tilaisuutta päästä perinpohjin tutustumaan siihen uuteen maahan, johon hän oli joutunut. Hän tunsi mielessään liioitelleensa eilen illalla, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, että oli tehnyt sen, minkä teki.
Hän rupesi pukeutumaan, mutta siinä oli heti ensimäinen pulma edessä. Se koruompeleilla koristettu pusero, jonka hän eilen oli tätä päivää varten varannut, ja se kaunis kesähame, joka oli häntä aina ennen niin ilahduttanut, tuntui nyt jotenkuten sopimattomalta tähän ympäristöön. Hän kyllä ymmärsi, että hän olisi saattanut aluksi esiintyä niissäkin — näin heti häiden jälkeen — ja että Juho kenties sitä toivoikin, mutta mikä oli kerran tehtävä, se oli tehtävä heti. Hän valitsi siis pienistä varastoistaan ylleen sen puvun, jonka hän oli sinne varannut juuri tällaista tarvetta varten, nimittäin sinisen aivinaisen leningin, jossa oli yksinkertainen valkoinen kaulus ja johon kuului sopiva talousesiliina. Arkisukat sekä jo kuluneet mustat puolikengät otettiin armotta jalkaan, sillä jotenkuten Evaa ujostutti nyt heti esiintyä avojaloin, niinkuin kesä olisi vaatinut ja mihin hän kyllä oli täydellisesti tottunut. Tukka, joka eilen vielä oli ollut kauniilla ja aistikkaalla laitteella, sai nyt armotta silittäytyä kahden puolen päätä ja muodostua niskaan suureksi ja lämpimän pehmeäksi sykeröksi. Kun Eva tämän kaiken jälkeen katsahti uudelleen kuvastimeen, näki hän sieltä — sitä hän ei itsekään voinut kieltää — mitä terveimmän ja miellyttävimmän olennon, jonka kaula nousi valkeana ja kauniin kaarevana puseron aukosta ja jonka täyteläistä ruumista hiukan ahtaat vaatteet eivät kyenneet kokonaan hillitsemään. Hänen täytyi hiukan naurahtaa omalle kuvalleen sekä jäädä sitä puoleksi surullisena silmiin tuijottamaan, kunnes hän äkillisen hilpeyden vallassa niskojaan hiukan nykähdyttäen niiasi kuvalleen ja sanoi: "Hyvää huomenta, Soljalan nuori emäntä! Tervetuloa taloon!"
Mutta missä oli Juho ja missä oli hän yönsä viettänyt? Tämä kysymys oli heräämisestä alkaen askaroinut hänen mielensä pohjalla, vaikka hän ei sitä jostakin syystä kuitenkaan tahtonut sen äänekkäämmin itselleen lausua. Hän meni ovelle, avasi sen ja kuunteli hengähtämättä. Kartanolla oli kaikki hiljaa, aivan kuin tulikin talossa työaikana — talossa, jossa ei ole lapsia… ei ole vielä lapsia… Häntä harmitti, että tuo "vielä" pujahti joukkoon aivan kuin viekkaasti ja hänen tietämättään. Nyt kuului jotakin. Keittiössä hissuttivat vanhat askeleet ja astiat kilahtelivat. Siellä on vanha Leena puuhissaan. Eva hiipi hiljaa ruokailuhuoneen läpi keittiön ovelle ja raotti sitä varovasti.
Juho istui käteensä nojaten pöydän ääressä ja kuunteli vanhan Leenan haastelua, kun tämä siinä askareissaan puuhaili. Suuri pata kiehui tulella, täynnä, kuten Eva arvasi, päivälliskeittoa väelle. Yhdellä silmäyksellä hän pani merkille, että keittoastiat olivat huonosti pidetyt, että lattia oli roskainen ja hiukan likainen, ja että ikkunaverhot olivat epäsiistin näköiset. Kuivausliinat seinällä olivat epäilyttävän harmaat. Leena oli käynyt todellakin vanhaksi eikä jaksanut enää pitää huolta niinkuin olisi tahtonut. Hän oli tummaverinen, pieni eukko, joka oli nuorena kaupungissa oppinut siihen aikaan muodissa olleen naisten tasaisen ja perin pieniaskelisen kävelyn tahdin, mikä antoi esiintymiselle ja olemukselle jonkunmoista hienoutta ja arvokkuutta, aivan toisin kuin huolimaton laahustaminen ja harppaaminen pitkin ja ankkamaisin askelin. Eva tunsi Leenan hyvin, muisti hänet aina juuri tuollaisena tasaisena ja alati hyväntuulisena hommanihmisenä, joka oli Juhon vanhempain kuoltua ollut Soljalassa kultaa kalliimpi. Nytkin hänen pienet pippurisilmänsä tuijottivat ystävällisesti kasvatuspoikaan, kun hän ikäänkuin puheensa lopettajaisiksi sanoi:
— Älähän ole milläsikään, poikaseni! Kyllä se siitä kuontuu, jahka kerkeää.
Mistä he olivat puhuneet? Eva huomasi, että Juho oli syönyt keittiössä aamiaista, koskapa lautanen oli hänen edessään paljaalla pöydällä. Ei ollut siis odottanut häntä, nuorta vaimoansa! Vilkaistessaan taakseen näki hän, että ruokailuhuoneen pöydälle oli siististi katettu aamiainen, mutta yhdelle hengelle. Pöydällä oli vain yksi lautanen. Eva punastui ja meni keittiöön.
— No hyvää huomenta, nuori rouva, ja oikein tervetullut taloon ja omaan kotiin! kiiruhti Leena loistavin silmin häntä tervehtimään, tullen hänen luokseen ja syleillen häntä vanhan ja hyvän ihmisen liikutuksella. Eva tunsi luontonsa pehmenevän ja hän painoi päänsä eukkoa vastaan sekä kuiskasi tälle hiljaa korvaan:
— Kiitoksia, rakas Leena, mutta minä en ole rouva, vaan emäntä!