— No niin oikein! riemastui Leena ja sopotti juostessaan kiehuvaa pataansa hoitamaan: — Täällä jo väki huolehti, että rouvako se nyt Soljalaan otettiinkin, mutta minä jo heti sanoin, että Soljalassa on aina ollut vain emäntiä, lihavia ja vöyreitä emäntiä, ei rouvia, ei…
Hän pysähtyi hiukan oudostuneena nähdessään Juhon ja Evan seisovan hiljaa ja vaiti toistensa edessä. Juho oli punastunut, mutta samalla hänen ilmeessään oli jotakin ylpeää, Eva katsoi lattiaan ja sormeili hermostuneesti esiliinaansa, kunnes hiukan niskaansa keikauttaen sanoi:
— Joko olet syönyt aamiaista?
— Kyllä, vastasi Juho tyynesti.
— Voitko odottaa siksi, kunnes minäkin olen ehtinyt syödä?
— Kyllä.
— Tule sitten tänne ruokasaliin.
Ja Eva meni ylpeästi paikalleen, koettaen syödä niitä kesäisiä herkkuja, joita siihen oli varattu, ja tuon tuostakin luoden uhmailevan silmäyksen Juhoon, joka työvaatteissa, kookkaana, järkähtämättömänä ja vakavana istui siinä häntä vastapäätä. Mutta keittiössä vanha Leena oli unohtua patansa ääreen tuijottamaan yhtä ainoata poretta, kuinka se siinä kellui ja pyöriskeli kiehuvalla ulapan pinnalla, alati levottomana ja tietämättä, minne asettua. Leena-muorista tuntui yht'äkkiä, kuin olisi eräitten toistenkin elämä uhannut olla tuollainen levoton ja pyörivä kupla, josta ei tiedä, minne se asettuu ja — milloin se särkyy, ja hänen mielensä sumentui murheelliseksi ja huolestuneeksi, niin että vanha vartalo koukistui.
Mutta Eva muisti jälkeenpäin, että tämä aamiaishetki oli hänen elämänsä vaikeimpia kohtauksia. Sillä hetkellä hänelle nimittäin selvisi, että Juho oli tänä yönseutuna ymmärtänyt heidän asemansa täydelleen, ymmärtänyt tekemänsä askeleen koko vaarallisuuden sekä vielä senkin, ettei — hänen vaimonsa kenties häntä oikein rakastanut, vaan oli ehkä tullut hänelle — muuten. Ja tumma puna kohosi taas hänen otsalleen hänen siinä istuessaan.