Nyt viime aikoina oli tämä asia käynyt entistä polttavammaksi siksi, että Eva suhtautui näihin mäkitupalaistölleihin toisin kuin mitä tavallisesti talonemännät vanhasta tottumuksesta tekivät. Evan sydämen täytti samalla sekä sääli että mitä syvin vastenmielisyys. Hän ei voinut olla käymättä noissa tölleissä, ei voinut olla näkemättä vaimojen ja lasten kärsimyksiä. Pienet kalpeat kasvot ja pyytävät, anovat siniset silmät vainosivat häntä joka paikassa, kehtojen aina itkevät asukkaat, jotka viettivät päivänsä kuumassa, ummehtuneessa tuvassa, kärpästen kidutettavina ja saastaisten riepujensa haudottavina, alati keinuen ja rytkyen vanhempien siskojensa hoidossa, nostivat kyyneleet hänen silmiinsä. Kuka voi mitata sen kärsimysten määrän, joka on maailmassa lasten osana? Kun köyhyys ja kurjuus, vallalle pääsevä sielun villiytyminen tappaa vanhempien sydämestä rakkauden, kun isä aamusta iltaan kiroaa köyhyyttänsä ja noita "s—n kakaroita", jotka syövät nälän ajamina silmätkin päästä, kun yrittelevän hengen ja ahkeruuden puutteessa, sydämessä vain sokea, ylimalkainen viha ja kostonhimo, elämä käy synkkääkin synkemmäksi, silloin joutuvat lukemattomia kertoja lapset, nuo kaikkeen pahaan viattomat, kiukun ja tyytymättömyyden purkausten esineiksi. Kun Eva silmät auki pitkin öitä mietiskeli kokemuksiaan töllien elämästä, oli hän näkevinään, kuinka tuhannet ja taas tuhannet kalpeat lapset, varhaisvanhat pojat ja näivettyneet tytöt, nostivat laihoja ja läpikuultavia pieniä käsivarsiaan kuin vaistomaisesti iskujen, tukistusten ja kirousten suojaksi. Yön pimeydessä näki hän tuon kuvan oudon kirkkaana ja selvänä, hän näki lasten silmistä viljavina vuotavat kärsimysten kyynelvirrat, heidän aran ja pelkäävän katseensa, näki, kuinka heidän pienet sydämensä, jotka luonnostaan olisivat olleet niin avoimia ja hedelmällisiä rakkauden kylvölle, vähitellen elämän kovuudesta ja lemmettömyydestä paatuivat ja iskostuivat kylmiksi ja pahuudelle alttiiksi — silloin oli hänen oma sydämensä kauhusta pakahtua. Niin hän kerrankin herätti miehensä ja sanoi kuin hätääntyneenä: "Juho, miten voisimme muuttaa ja parantaa noiden ihmisten elämän?" Ja kummastuneelle, vakavasti kuuntelevalle Juholle oli Eva silloin avannut koko sydämensä, antanut koko inhimillisen osanoton ja säälin tunteensa vapaasti pulputa esille ja lopettanut sillä lausunnolla, että he, Juho ja hän, olivat tässä paljosta vastuunalaisia. "Kohtalo on antanut meille kauniin palan isänmaamme kamaraa, jossa voimme toimia ja vaikuttaa päämääriemme hyväksi. Kohtalo on sen taas toisilta estänyt, heittäen heidät vastoin luonnon pohjimmaista vaatimusta irralleen maasta, vaahdoksi, joka läikähtelee ja lennähtelee ajan tuulien mukana ja myrkyttämänä. Voimmeko vastata isänmaamme ja Jumalan edessä, jos välinpitämättöminä kuten tähän saakka tuohon kaikkeen suhtaudumme? Emme, vaan juuri meidän velvollisuutemme on koettaa herättää heidän sydämessään kiintymystä ja rakkautta niihin samoihin arvoihin, jotka meille itsellemme antavat elämämme sisällön. Tuo joukko tuossa mäen syrjällä on kuin paha ja märkivä paise Soljalan ruumiissa — siinä eivät auta enää salvat ja hauteet, siinä on tehtävä leikkaus."

Katsellessaan tuossa suurten toivojensa työmaata tuli Juho tätä kaikkea muistelleeksi, sillä hän tiesi hyvin, kuinka monen, lukemattoman katkeruuden, vihan ja kateuden kirouksen saattamana ojurin lapio oli tähän hänen suohonsa uponnut. Hän tunsi, että tässä suhteessa oli nyt hänelle ratkaisun hetki koittanut, ja hän oli mielessään asettunut Evan aatepohjan kannalle. Hän ymmärsi nyt, kuinka suunnattoman suuret ja monipuoliset olivat nykyajan maanomistajan velvollisuudet ja vastuunalaisuudet — kaikki se väki, joka mikä minkin ehdon perusteella asui hänen maallaan ja sai siitä tavalla tahi toisella elatuksensa, oli suurin piirtein katsottuna isänmaan edessä hänen vastuullaan sekä taloudellisesti että siveellisesti — hän oli alueensa hallitsija, jolla todellakin oli alamaisia, ja hänen oli vastattava siitä, että alamaiset myös menestyivät. Ja olihan Suomessa korpia, jotka odottivat viljelijäänsä, vaatihan Suomen uusi asema, ettei mitään viljelymahdollisuutta laiminlyöty, olihan Soljalassakin siellä täällä vielä runsaastikin mustia mujuja, jotka odottivat kiihkeästi Sampsa Pellervoista, olihan tuossa kansaa, joka kyllä sarat kylväisi, kun se viisaasti siihen johdettaisiin — miksi ei hän sitä yrittäisi, siihen ryhtyisi?

Ja siinä miettiessään kypsytti Juho sen suunnitelmansa, joka oli oikeastaan jo vanha, mutta joka oli lepäillyt siellä jossakin takana, astumatta todelliseen tietoisuuteen. Päivätyöjärjestelmän lopettaisi hän heti, mutta antaisi aina työtä palkkaa vastaan. Kaikki, mitä mäkitupalaiset tarvitsisivat talosta, saisivat he ostaa rahalla, kuten muutkin. Jo tänä samana syksynä katsoisi hän heille maaltaan sopivat palstat, ei suuret, vaan mieluimmin pienet, jossa olisi, suhteellisesti metsää ja peltomaata, erotuttaisi ne ja jättäisi hinnan kiinnitetyksi kuoletuslainaksi. Että vuotuinen kuoletus ja korko tulisi maksetuksi ja into pysyisi vireillä, saisivat nämä uudet palstatilalliset vuoden lopussa Soljalassa tekemistään töistä yhteensä ylimääräisen kymmenen prosentin lisähyvityksen, joka olisi aina tervetullut lainan lyhennys ja kiihoittaisi heitä pyrkimään työhön juuri Soljalaan. Heti kun hän saisi paikat katsotuksi ja sopimukset tehdyksi, saisivat tölliläiset ryhtyä raivaamaan peltotilkkuaan ja varustamaan valmiiksi rakennustensa kivijalkoja. Ja hän, Juho, katsoisi, että rakennukset, kun ne sitten talvella muutettaisiin, tulisivat samalla kunnollisesti korjatuiksi ja siistityiksi. Hevoset kunkin muuttoa varten antaisi hän ilmaiseksi, keväällä Evan lahjana kullekin emäkaritsan ja puolella hinnalla vasikan sekä ensimäiset siemenet. Ja hän tukisi ja neuvoisi heidän talouttansa, osoittaisi tarkoin, miten tuollainen pieni palstatila oli kuntoon pantava ja mitä kaikkea se viisaasti hoidettuna tuottaa. Sittenhän nyt olisi ihme, elleivät ihmiset saisi elämänintoa ja lakkaisi turhia haaveilemasta. Ellei jostakusta olisi tällaiseen, jättäisi hän tietysti lainansa hoitamatta ja joutuisi palstaltaan pois. Kelvotonta ainesta ei voi väkisellä tehdä kelvolliseksi, vaan täytyy sen hävitä olemassaolon taistelussa. Ja Juho tiesi, ettei asia tähän pysähtyisi, vaan opettaisi Eva vuosien kuluessa näille pieneläjille suuren joukon tärkeitä vähäpätöisyyksiä, jotka ennen pitkää kuin huomaamatta antaisivat heidän jokapäiväiselle elämälleen uutta väriä ja viehätystä. Olisiko tämä kaikki sitten hänen puoleltaan uhraus, vaikka hän antaisi maansa hyvin halvallakin? Ei suinkaan, vaan hänelle koituisi siitä päinvastoin mitä suurinta etua. Ensinnäkin häviäisi tuo tölliyhteiskunta kaikkine siinä kukoistavme paheineen ja sen mukana se viha ja ukkospilven tapainen tunnelma, joka alati pitää nyt mielialaa jännittyneenä. Toiseksi saisi hän käyttämällä palkkatyöväkeä oikeutetun aseman vaatia ahkeruutta ja tarmoa työtunteina, valita työväkensä, eikä tyytyä kuten ennen keneen hyvänsä keskenkasvuiseen tyttöön tahi heikkovoimaiseen naiseen, joka täytyi hyväksyä täydestä päivätöissä. Ja kolmanneksi vahvistaisi hän paikkakunnallaan yhteiskuntaa säilyttävää ja rakentavaa ainesta ja hävittäisi sosialismin ja sosiaalisen sairauden edellytyksiä. Ja neljänneksi tulisivat melkoiset alat korpea otetuksi viljelykseen, mikä kansalliselta ja kansantaloudelliselta kannalta olisi yhteisen edistyksen voitto. Hänellä saattaisi aluksi olla työväen puutetta, mutta hän toivoi yhä laajemmassa määrässä koneita käyttämällä sen haitan korjaavansa. Ja hän aavisti, että Eva ennen pitkää saattaisi väen kohtelun ja hoidon kannalta Soljalan sellaiseen maineeseen, että siihen saapuisi työväkeä mielellään ja ennen muita. Etua hän siis saattoi toivoa koko puuhasta, puhumattakaan siitä rauhasta, minkä hän saisi palkakseen.

Ja kun Juho vihdoin meni työväkensä luo, aloittaen viikon tehtävänsä, tunsi hän, että Toivolan suo oli sen vapautumisen kautta, johon se oli tavallaan hänet auttanut, muuttunut hänelle kuin entistä rakkaammaksi. Kun hän nyt katseli ja mittaili uusia sarkojansa ja huomasi niissä piilevän vuosisataisen hedelmällisyyden ikäänkuin kammitsan takaa vapautuneena astuneen päivänvaloon, tunsi hän äkkiä terävällä talousmiehen vaistollaan, että hän oli laskenut oikein. Juuri tästä hän saisi parhaan ja suurimman koron niille huikeille summille, jotka hän siihen oli uhrannut — saisi ja oli jo saanut. Sillä jo sen kautta, että tämä suuri suo oli nyt täydelleen ojitettu ja osaksi jo saroitettukin ja että sinne oli tehty kunnollinen ajotie, saattoi hän jo tällä hetkellä, jos tahtoi, kirjoihinsa lisätä talonsa kiinteistöarvoon kaksikertaa sen summan, minkä itse työ oli tullut hänelle maksamaan. Tyhmä ja typerä on se maanviljelijä, joka lainailee pois tahi piilottaa vanhaan sukkaan liiat rahansa, sijoittamatta niitä oman maatilansa muodostamaan kiinteistöpankkiin.

Niin oli elämä tänä suvena karannut tavattomalla tarmolla Juhon kimppuun. Se oli aluksi vilahduttanut hänelle sisäisen onnettomuuden vaaraa, oli syössyt hänet kuoleman partaalle, mutta pelastanut hänet siitä. Ja kuin korvaukseksi oli se lopuksi palkinnut hänet suuremmalla onnella, mitä hän koskaan oli osannut uneksia. Hänen suonissaan virtasi ikäänkuin entistä tulisempi elämänhalun mahla, ja hän oikein pelkäsi, ettei hän ehtisi saavuttaa kaikkia niitä päämääriä, jotka kangastivat hänen edessään kiehtovina, pehmeinä, lämpiminä kuin elokuun kutsuvat, hämyisen kuulakkaat illat.

Kun Juho kallistui yksinkertaiselle vuoteelleen pienessä metsäsaunassaan, katsellen kiukaassa ystävällisesti kiiluvaa hiilosta ja kuunnellen yötuulen tohinaa korkeissa ylhäisissä petäjissä, tunsi hän sydämessään sanomattoman suurta, intohimotonta, koko olemuksen täyttävää rauhaa.

XV.

Kun Eva oli saanut isäntäväen puolen kuntoon, kohdisti hän huomionsa väen tupaan. Soljalan pirttirakennuksessa oli kuten useimmissa talonpoikaistaloissa pimeän etehisen toisella puolella pari kamaria, jotka kuitenkin olivat tavanmukaisesti saaneet jäädä kaikenlaisen romun säilytyspaikoiksi. Siellä oli vanhoja kengänrajoja, koreja täynnä nahanviipaleita, astioita, vanhoja vaatteita, hevosenvaljaita, työkaluja ja sensemmoista, kaikki mitä surkeimmassa epäjärjestyksessä. Huoneitten seiniä oli joskus paperoitu vanhoilla Suomettarilla, mutta olivat ne jo repeilleet rääsyiksi. Ummehtunut ilma ja sameat akkunat tekivät huoneet vieläkin vastenmielisemmiksi.

Pirttirakennuksen ullakko oli kuten tavallista yhtenä ainoana aukeamana, ilman lattiaa sekin, ja täynnä kaikenlaista vuosikymmenien kuluessa kertynyttä rojua, vanhoja verkkoja, kalupuita, haravia, viikatteen varsia, repaleisia kontteja, koreja. Vaikka katto olikin hyvin loiva, oli siellä kuitenkin tilaa parille kokoliaalle ullakkohuoneelle molemmissa päissä. Ja koska rakennus oli muuten vielä luja, päättivät Juho ja Eva käyttää sitä sellaisenaan uusien suunnitelmiensa toteuttamiseen. Timperien sahan suhina ja vasaran pauke rupesikin pian kuulumaan Soljalan kartanosta.

Juho oli oikeastaan kummastunut siitä käytännöllisyydestä, jota Eva osoitti. Kun hän itse oli ajatellut rakennuksiaan, olivat entiset tuntuneet aivan kelpaamattomilta ja mielessä olivat kuvastuneet vain suuret, komeat uutisrakennukset. Totta oli, että ne joka tapauksessa tulisivat Soljalassa tarpeellisiksi, sillä entiset eivät enää kauan kestäisikään, mutta Evan suunnitelmista Juho kuitenkin huomasi, että siten menetellen pääsisi toistaiseksi aivan vähäpätöisillä kuluilla. Ja se ilahdutti häntä, sillä taloudellisesti ajattelevana miehenä olivat hänestä pohjaltaan vastenmielisiä sellaiset kulut, jotka eivät tuottaisi mitään sanottavampaa korkoa. Jos rakennukset saatettaisiin hyvään kuntoon, nousisi kyllä tilan arvo, mutta tuskin siinä suhteessa kuin mitä ne olivat maksaneet, ja kirjanpidossa täytyi oikeastaan niiden kohdalla tehdä vuotuiset poistot. Hän oli siis ihastuksella hyväksynyt Evan ehdotukset ja hommannut hänelle tarpeellisen työväen.