Juholla, samoinkuin kaikilla niillä maanviljelijöillä, joilla ei ollut riittävästi omaa perheväkeä, oli alituinen puute työväestä. Irtolaisväki oli ajan hengen villitsemänä ja väärin kasvattamana ruvennut maatyötä vieromaan. Se vieroi yleensä kaikkea työtä, koska se arveli sillä hyödyttävänsä vain työn antajia, mutta erittäinkin maatyötä, koska se vaati lujaa ruumiillista ponnistusta. Siksi se koetti hankkia elatustaan kaikin mahdollisin keveämmin keinoin. Se kävi kaupungeissa ja tehdaspaikoissa maistelemassa niitä töitä, se koetti niin paljon kuin mahdollista hyötyä pienestä metsästyksestä ja kalastuksesta, marjain poimimisesta ja sellaisesta, mutta vältti, jos suinkin voi, pitempiaikaista lujempaa ja vakinaisempaa työtä. Se luki lehdistään liikutuksella ja innostuksella "työn orjista" ja "työn orjuudesta", kuvitellen itse kärsivänsä tuon ikeen alaisena ja hautoen katkeraa vihaa kaikkia muita vastaan, vaikka itse asiassa teki yhteiskunnassa pienimmän työmäärän. Hänen elämänlaatunsa ja mielipiteensä veivät hänet usein rikollisuuteen, mutta rikoksiansa hän ei sellaisiksi tunnustanut; ne olivat vain porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen kantamia hedelmiä, joihin nähden hän oli viaton.
Ammoisista ajoista oli Soljalankin liepeille kertynyt tällaista irtolaisväkeä melkoinen joukkio. Ne olivat pyytäneet saada rakentaa itselleen "huoneet" Soljalan maalle, ja siihen oli tavallisesti suostuttu sillä ehdolla, että veroksi oli suoritettava isännän määräämänä aikana vissit päivätyöt. Niin oli mäenrinteelle kertynyt aikain kuluessa suoranainen harmaja tölli yhteiskunta, joka oli talosta melkein kokonaan riippuvainen. Työväen puute johti siihen, etteivät tölliläiset saaneet päätalosta rahalla juuri mitään, vaan kaikki, mitä he pyysivät, annettiin päivätyöehdolla. Täten joutuivat tölliläiset maksamaan tarpeensa useinkin liian kalliisti sekä velvoitetuiksi jonkunmoiseen maaorjuuteen, joka vaikutti tavattoman ehkäisevästi heidän lojaalisen ja positiivisen yhteiskuntatunteensa kehitykseen. Ei voinut todella ikävämpää elämää ihmiselle ajatella kuin se, jota nämä viettivät. Mitä suurin sosialistinen viisaus ja pöllöttely, viha "verenimijöitä" ja porvarillista yhteiskuntaa vastaan kukoisti siellä lian ja saastan, taikauskon, tietämättömyyden, viinanpolton, kielevien akkojen, varkaiden ja lukuisana kuhisevan, ilman rakkautta siitetyn ja synnytetyn lapsiparven keskellä. Siellä istui viisaana pönttönsä nenässä kylän rajasuutari, ratkaisten yhteiskunnan vaikeimmatkin pulmat kuin leikillä ja vuorenvarmana odotellen porvarillisen maailman romahdusta, jolloin hänen, suutarin, kehittämä järjestelmä vihdoinkin panisi asiat oikeaan järjestykseen. Siellä jahkaili kraatari tuhatvuotisen valtakunnan tuloa, jonka hän oli tarkalleen laskenut Ilmestyskirjan viitteiden mukaan, siellä harjoitti hiljaisessa vaatimattomuudessa ammattiaan kylän ainoa, ruma, silmäpuoli portto, keittäen kuljeksiville jätkille ja "valkoisen terrorin vainotuille uhreille" makeata soppaa, siellä höyrysi kaikessa yksinkertaisuudessa kotitekoinen viinapannu — eipä ollut sitä luvattomuuden alaa, jota ei olisi täältä tavannut. Yhtä vain ei tavannut: tarmokasta oman itsensä ja asemansa auttamishalua.
Jo kauan oli tuo mäkitupalaisrypäs ollut Juholla kipeän huomion esineenä, ja hän oli miettinyt ja harkinnut, miten saada se hävitetyksi. Silloin kun maaseudun irtolaisväki hoksasi, ettei sillä ollut omaa maata ja muodosti siitä asiasta voimakkaan kiihoitus-aseen yhteiskuntaa ja maanomistajia vastaan, näytti Juho ensi kerran, mikä mies hän oli. Hän kutsui ensiksi torpparinsa luokseen ja kysyi:
— Haluatteko torppanne omiksenne?
— Ka…
Saatuaan tämän kansallisen vastauksen selitti Juho heille suunnitelmansa. Kukin saisi niin suuren alueen kuin mitä pieni omintakeinen viljelmä tarvitsisi. Hinta saisi jäädä kiinnitetyksi kuoletuslainaksi, maksettavaksi kymmenen vuoden kuluessa. Erotuskustannukset maksaa torppari itse.
Useimmat ihastuivat ikihyviksi. He olivat mitä, joilla oli veressään veto maahan ja jotka olivat kiintyneet maatyöhön ja jotka siitä syystä olivat jääneet kylmiksi sosialistisille kurjistumisopeille, tarmollaan ja ahkeruudellaan täten kavaltaen köyhälistön asian. Mutta muutamat, joiden keskuudessa köyhälistön asia ja luokkatietoisuus tuikki kirkkaimmillaan, hämmästyivät kovasti Juhon suunnitelmista. He ymmärsivät selvästi, että täten he joutuisivat itsenäiseen, vastuunalaiseen asemaan, hiukan niinkuin erilleen ryysyköyhälistön riveistä, ja se ei tuntunut hauskalta. Sen kuultuaan löi Juho nyrkkinsä pöytään ja sanoi kylmästi: "Joko suostutte, tahi lähdette! Kirjallista sopimusta ei ole." Silloin ei auttanut muu kuin suostua.
Juho hymyili mielessään muistellessaan tuota tapahtumaa. Nyt olivat nuo silloiset torpparit pikkuvarakkaita lohkotilallisia, mahdottoman ylpeitä itsenäisestä asemastaan ja innokkaita uusien ja tuottavien maanviljelystapojen harrastajia. Ja Juho oli huomannut, että noista pikkutaloista, joiden väki oli maatyöstä mielissään, riitti hänelle palkkalaisia melkoisesti, ettei päivätöiden menetys, kun hän oli ruvennut käyttämään koneita niin paljon kuin mahdollista, tuottanutkaan hänelle niin suurta haittaa kuin hän oli pelännyt. Näin oli Juho ratkaissut kipeän kysymyksen ennen lainsäädäntötoimenpiteitä, ja oli nyt siihen nähden ulkopuolella koko pulman. Kunpa sitä olisi tehty niin aikaisin yleisemminkin.
Mutta mäkitupalaisrypäs oli ja kihisi siinä kuten ennenkin, siittäen maailmalle yhä uusia mäkitupalaisia ja yhteiskunnallisten pulmien ensiluokkaisia ja itseoikeutettuja ratkaisijoita. Toistaiseksi ei Juho ollut tullut heihin puuttuneeksi, oli vain jyrkästi kieltänyt uusien "huoneiden" rakentamisen, ja jos joku muutti pois, ostanut hänen asumuksensa ja hävittänyt tahi myynyt sen entisille torppareilleen. Hänhän olisi aikoinaan voinut häätää heidät kaikki, mutta sitä hän ei ollut tahtonut tehdä. Siinä olisivat kuitenkin särkyneet omistajillensa kaikesta huolimatta niin rakkaat kodit, siinä olisi ollut vahvasti tunnottomuuden vivahdusta ja lopuksi: nuo töllien asukkaat olisivat muuttuneet aivan täydellisesti irtolaisiksi, menettäen viimeisenkin kiinnepisteensä, ja sitä ei Juho tahtonut. Hän päinvastoin halusi kiinnittää heidät maahan, tehdä heistä sen kautta yhteiskunnalle hyödyllisiä, tuottavia jäseniä.
Uusi torpparilaki, joka koski myös mäkitupalaisia, antoi kyllä Juholle aseen käteen, mutta sitäkään hän ei voinut täyteen määräänsä käyttää. Töllit oli rakennettu niin tiheään ja niin lähelle hänen parhaita rintaviljelyksiään, ettei siinä voinut edes pieniä palstoja järjestää. Muualla, kauempana, hajallaan, oli Juholla kyllä viljelyskelpoisia maita, mutta saada mäkitupalaisiin sellainen tarmo, että he sinne muuttaisivat uudisviljelijöiksi — se tuntui vaikealta. Heidät täytyi siihen kasvattaa, saada heissä heräämään rakkaus omintakeiseen elämään maanviljelyksen varassa. Kauan oli Juho miettinyt, mistä löytää se puristin, joka pakottaisi töllien asukkaat huomaamaan, että vain tarmokas työ ja uupumaton ahkeruus oli ainoa keino, joka saattoi heidät alennustilastaan nostaa, että kaikki työ, minkä he täten tekivät, koitui kaikilta puoliltaan yksinomaan heidän hyödykseen.