XIV.
Kun Juho taas vihdoinkin saapui suurelle työmaalleen, odotti häntä siellä mieltä ylentävä näky. Suuret viemäriojat olivat valmistuneet ja ruskea suovesi virtasi väsymättä, kuin kiirehtien, pois kauas jokea ja merta kohti. Mutta ei siinä kyllin, vaan viemäriojien väliset suuret palstat olivat ruvenneet särkymään saroiksi, jotka matemaattisen tarkkoina kuvioina siinä lopullista kutsumustaan odottivat. Jo liikkui tuolla toisaalla niiden pinnalla hevosia ja miehiä, jo kääntyi ilmoille musta muta, jo kohosivat röykkiöiksi vanhat lieot ja kannot. Kun ne ehtisivät kuivaa, eikä enää olisi pelkoa tulen painumisesta syvälle suon mutaan, saisivat liekit tehdä tehtävänsä. Syysillan pimeys, joka täällä erämaan yksinäisyydessä tuntui kaksin verroin painavalta, väistyisi hetkeksi valtaisten nuotioiden viereltä, katsoisi niitä kolkon salaperäisesti irvistäen, lennättelisi outoja, hiljaisia yölintujaan, ääntelisi ja huokailisi synkkyydessään, huutaisi kaukaa vaaran alta, hetteikkö-korvista, karmivalla, aavemaisella huuhkajan äänellä, mutta olisi voimaton, ikuisesti voimaton. Sillä pimeys väistyy ihmisen tieltä, jääden aina taistelussa lopultakin tappiolle, pakenee kauas korpiin ja sieltä hampaattomassa raivossaan marmattaa kuin kuoleva ilveskissa.
Juho antoi raikkaan tuulen hyväillä ohimoitaan ja nauroi itsemielessään kuin voittaja. Hän oli todellakin ryhtynyt suureen taisteluun, pannut siihen kaikkensa, tarmonsa, sitkeytensä, varansa, voimansa, ja tuossa makasi nyt vihollinen antautuneena hänen jalkainsa juuressa. Hän oli sotapäällikkö, joka tunsi tehtävänsä, hän oli valloittaja ja taistelija. Jo vuoden perästä lainehtisi näillä saroilla sellainen kaura, että huumaus täytti mielen sitä ajatellessa. Mutta paljon se oli hänelle maksanutkin.
Paljon! Juho muisti tässä seisoessaan sen kiusauksen, joka hänelläkin oli ollut, mutta jonka hän oli voittanut. Kun aika oli suurilla vaiheillaan nostanut kaikkien maan tuotteiden hinnan ennen uskomattomaan määrään ja kun hänen käteensä oli ruvennut kertymään rahaa aivan summattomasti, oli hänet silloin vallannut peloittava ahneus. Hän oli tullut kuin kuumeeseen, oli alituisesti laskenut rahojaan, niihin rakastunut ja mustasukkaisesti niitä vartioinut ja niitä yhä enemmän kokoon kasannut, alati miettien, mistä saada niille parhaimman koron. Hän oli jo kovasti harkinnut maatilankauppoja, suuria halko- ja metsäkauppoja, hänen mielessään olivat välähdelleet miljoonat ja taas miljoonat, korot, osakkeet ja suuret arvoasemat. Hän oli tullut ikäänkuin kuuroksi kaikelle muulle, itaraksi pienimmässäkin asiassa, kovasydämiseksikin, ahnaaksi. Hän muisti, kuinka häpeällinen kullan home oli ruvennut saastuttamaan hänen sieluaan.
Mutta sitten hän oli herännyt. Oli tullut isänmaan kohtaloissa eteen se vaihe, jolloin kaikki oli pantuna yhden heiton varaan. Ja tuo temppelin huipulle nouseminen oli avannut jälleen Juhon silmät. Oli kuin olisi hänen vanha isänsä noussut haudastaan hänen eteensä ja sanonut: "Nyt on tullut se hetki, jota varten suomalaiset ovat vuosisadat kärsineet ja taistelleet. Nyt nouse ja viljele maatasi entistä suuremmalla voimalla, sillä nyt jää koko työsi tulos isänmaasi hyväksi. Nyt ei enää sirukaan siitä joudu sortajalle, kuten ennen!" Ja Juholle oli kuin leimauksena valjennut se suunnaton lankeemus, johon hän oli ollut joutumassa, se katala petos ja kavallus, isänmaanpetos, jonka hän oli ollut tekemäisillään. Vapaa maanviljelijä itsenäisen Suomen kamaralla, hän on aatelismies, hallitsija, isänmaansa vahvin, lopullisin ja kestävin tuki sekä turva. Kuta paremmin hän työnsä tekee, kuta kultaisempina keinuvat hänen peltonsa, kuta kauemmaksi pakenee niiden äärestä pimeä korpi, sitä tanakammalla perustuksella seisoo Suomen vapaus ja itsenäisyys. Se kallis saavutus oli uskottu hänelle, nimenomaan hänelle, Suomen asemastaan ja tehtävästään tietoiselle maanviljelijälle. Hänen työnsä oli siitä hetkestä alkaen pyhän legionan taistelua.
"Otsas hiessä pitää sinun syömän leipää." Kiitos, Luoja, siitä kirouksesta, johon kaikkinäkeväisyydessä kätkit ihmiskunnan pysyvimmän ennen. Sitä otsan hikeä höystää ihmisen suurin nautinto elämässä, työn ilo, jota ilman elämän toivoisi heti loppuvan. Kuinka suurenmoista ja yksinkertaista! Kymmenien tuhansien vuosien kuluessa ovat maapallon, tämän avaruudessa järkähtämättömästi rataansa kulkevan arvoituksen pinnalla aamuisin heränneet ihmiset, tarttuneet känsittyneillä kourillaan kirveeseensä ja kuokkaansa, ja käyneet aarniometsän kimppuun kuin pienet, naurettavan heikot hyönteiset. Viljelys on lisääntynyt väkisinkin, maanosa toisensa jälkeen tuntee kirveen puittensa juurilla, yhä karummat seudut alistuvat sen käskyn alaisiksi, kunnes vihdoin pohjolan perukatkin viheriöitsevät. Viljelyksen laki on luonnon laki. Kuinka naurettavan pieniä ja pinnallisia ovat muut ilmiöt sen rinnalla, hetkellisiä häivähdyksiä verraten noihin miljoonien miljooniin kuokkamiehiin, jotka aikojen aamuhämärästä saakka ovat aamulla varhain nousseet, tarttuneet kuokkaansa, vuodattaneet otsansa hikeä ja illalla painuneet väsyneinä levolle. Jos sielun silmä kirkastuisi ja näkisi henget ympärillämme, niin olemattomiin häipyisivät kaikki muut tämän miljoona-armeijan rinnalla, joka nousisi ja kumartuisi oudossa, raskaassa tahdissa, jykevät selät kumaraisina, otsalta hiki tippumassa maan mustiin multiin…
Kuin raivostuneena oli Juho temmannut auki laatikkonsa, ottanut pankkikirjansa, lyönyt ne pöytään ja sanonut: "Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Kaikki sijoittamattomat varansa oli hän päättänyt panna maahansa, uusiin viljelyksiin ja parannuksiin. Ellei niin tehty, köyhtyi maa, sillä näinä korkeitten hintain aikoina oli siitä säälimättä puristettu viimeinenkin mehu, antamatta sijaan vastaavaa määrää. Ja kuitenkin täytyi ohjeena maanviljelijällä olla maan alituinen parantaminen. Paikoillaan olo jo merkitsi taantumusta, vain yhtämittainen parantuminen edistystä. Jos maa laihtui, merkitsi se kansallisvarallisuuden pienenemistä, sillä käteinen raha oli enemmän tahi vähemmän näennäistä omaisuutta. Sekin lisääntyi arvossa sikäli kuin maa parani. Siis työhön maan hyväksi! Se valkeni Juholle uudelleen ihanaksi, aatteelliseksi päämääräksi.
Ja siitä alkaen oli elämä hänelle kuin taistelurunoa, jossa kauneus yhtyi jännittävyyteen ja ottelun viehätykseen. Hän sai palkintonsa aivan heti siitä ilosta ja kuulakkaasta mielenrauhasta, jonka tuottaa työ oikealla uralla arvokkaan päämäärän eteen. Hän ei epäröinyt eikä tuntenut epävarmuutta, häntä eivät horjuttaneet naapurien arvostelut, kun he kauhistelivat hänen uhrauksiensa suuruutta. Hän nauroi heille itsemielessään, noille kääpiöille, jotka elää nuhersivat päivästä toiseen, älyämättä avata ympärillään olevia kulta-aarnioita. Ja hän näki syrjästä mielihyvällä, kuinka naamat pitenivät, kun yht'äkkiä huomattiin Soljalasta aivan silmissä paisuneen pitäjän napatalon.
Ja nyt hän oli korjannut kauneimman voittonsa hedelmän. Kuluneen viikon hellät, huumaavat muistot tulvahtivat äkkiä hänen mieleensä kuin hyökylaine. Hän valahti polvilleen ojan reunalle, näki mielessään Evan lemmestä kosteat, polttavat silmät, tunsi uudelleen hänen autuaan hellyytensä, hänen ihanan, antautuvan koskemattomuutensa ja nuoruutensa, painoi kätensä silmilleen ja kuiskasi itsekseen kuin suuressa tuskassa: "Voi Luoja, kunpa vain voisin kaiken tämän onnen täydellisyyden ansaita!"
* * * * *